Tällainen asetelma odotti rantaan kiiruhtaneita ihmisiä. Ensimmäisenä paikalla oli Kaapo Heikinpoika Kauppila, jonka renki Juho Erkinpoika oli hälyttänyt, mutta hän ei yksinään ryhtynyt mihinkään, vaan odotti apuvoimia. Yhdessä Kaapo, Myysälän Aatami Juhonpoika ja Juho Pertunpoika, sekä mainittu Juho Erkinpoika saivat jonkin koukun avulla naarattua ruumiin ylös vedestä ja rannalle, mutta kaikki elvytysyritykset olivat turhia. Ruumiin päässä oli ruhjeita ja lisäksi rinnassa kolme verta vuotavaa reikää.

Järkyttynyt Kaapo ei kauan kestänyt katsella ruumista, vaan siirtyi sivummalle voimaan pahoin.

Murheen murtama Jussilan vanha isäntä Heikki Yrjönpoika vei poikansa ruumiin kotiin viimeisen kerran.

Järvestä löytyi pohjaan pystyyn isketty verinen atrain, jota heti epäiltiin Matin vammojen aiheuttajaksi. Atrain oli kuulunut 28-vuotiaalle korpraali Carl Gustaf Jackille, jolla oli uudisasutus Hinskalan maalla.

Lähin lääkäri oli Hämeenlinnassa. Hän ehti vasta heinäkuussa tutkimaan ruumiin, joka oli silloin jo pahoin pilaantunut. Kappalainen Gabriel Palander oli haudannut ruumiin koska sitä ei voitu muulla tavalla säilyttää. Selvää kuitenkin oli, että Matti oli saanut useita iskuja kovalla esineellä – sellaisella kuin atrain. Lääkäri ei osannut sanoa oliko Matti kuollut iskusta heti, vai vasta pudottuaan sen voimasta veteen, mutta joka tapauksessa iskut olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa.

Henkirikoksesta epäiltyä korpraali Jackia ei saatu ylimääräisille käräjille vastaamaan syytteeseen, koska hän lähti karkuun heti tapahtuman jälkeen.

Heikki Yrjönpoika ei voinut pidättää kyyneleitä selostaessaan käräjillä, millainen isku Matin kuolema oli Jussilassa. Matti jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi pientä lasta. Heikin mielestä Jack ei ollut voinut tehdä murhaa vaimonsa Ulriikka Päijelinin tietämättä, joten Ulriikkaa pitäisi kuulla käräjillä. Koska silminnäkijöitä ei ollut, tiedot itse tapauksesta perustuvat juuri siihen mitä Ulriikasta saatiin puristettua.

Ulriikka kiisti olevansa mitenkään osallinen murhaan. Kesäkuun kahdeksannen iltana Jack oli lähtenyt kalaan heidän kolmannella vuodella olevan tyttärensä kanssa. Aamulla varhain Jack oli palannut kotiin ja kysynyt talon rapulta, joko väki on herännyt. Jack ei tullut sisään, Ulriikka meni laittamaan ruokaa. Kuultuaan ulkoa riidan ääniä Ulriikka meni pihalle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Silloin hän huomasi tyhjän veneen ajelehtivan lahdella. Lähempänä rantaa hän äkkäsi toisenkin veneen, joka oli nurin. Hänen miehensä oli veden varassa ja piti käsillään kiinni kaatuneesta veneestä. Ulriikka huusi renkiä avuksi ja kiirehti auttamaan miestään. Ulriikka ei muistanut mistä hän löysi atraimen, mutta joka tapauksessa hän iski sen pohjaan pystyyn. Talolla Jack sanoi Ulriikalle olevansa pökerryksissä ja lähtevänsä kirkonkylään, jotta häneltä iskettäisiin suonta. Sen jälkeen Ulriikka ei enää nähnyt miestään. Ulriikka lähti Myysälään ja Kauppilaan hälyttämään apuvoimia.

Rengin kertomus oli erilainen. Hän oli seurannut Ulriikkaa rantaan ja nähnyt kuinka Jack piti toisella kädellä kiinni kaatuneesta veneestään ja toisessa kädessä hänellä oli atrain. Matin veneen tuuli oli painanut lähelle rantaa ja Ulriikka meni sen luo. Sitten Ulriikka souti Matin veneellä hakemaan miehensä. Atrain jäi järveen puinen varsi pohjaan iskettynä, mutta kumpi sen sinne iski, ei Juho osannut sanoa. Juho kuuli Jackin sanovan, että ”se on Matti Jussila”. Juho lähti maitse Myysälään ja Kauppilaan hakemaan apua. Kaapo lähti paikalle omalla veneellään. Juho meni välillä kyntämään.

Ruumiinpesijänä toimineelta Kaisa Mikontyttäreltä saatiin tarkka kuvaus vammoista. Haavat olivat hänen mukaansa vuotaneet verta vielä ruumiin maatessa selällään pesun jälkeen. Yrjö Juhonpoika Puukila oli tutkinut ruumiin pesun jälkeen ja tehnyt samat havainnot kuin Kaisa.

Käräjäistunnon päätteeksi Palander pyysi että hänet vapautettaisiin vastuusta siihen, että hän oli haudannut ruumiin. Perusteeksi hän esitti, että oli ollut selvää ettei Matti ollut itse aiheuttanut kuolemaansa ja että lämpimänä vuodenaikana ruumista ei olisi voitu muuten säilyttää.

Motiiviin saatiin vain vähän epäsuoraa selvitystä. Todistajalle Ulriikka oli kertonut Jackin sanoneen häntä veneeseen autettaessa, että Jack oli kysynyt Matilta verkkojaan ja Matti oli vastannut ”olenko minä sinun verkkojesi vartija”. Jack oli kiistänyt lyöneensä Mattia, päinvastoin hän väitti Matin yrittäneen huitaista häntä airolla. Kovaotteisen korpraalin taustasta ei tätä kirjoitettaessa ole käytettävissä tietoja, jotka selittäisivät teon rajuuden. Yleisesti tiedetään että armeijalla oli sotilaisiin raaistava vaikutus, jonka siviiliväestö sai toisinaan tuntea nahoissaan.

Jackin myöhemmistä vaiheista ei ole tämän kirjoittajalla tietoa. Todennäköisesti hän on ylittänyt valtakunnan rajan ja joskus tietysti lopullisenkin rajan. Vuodesta 1803 Ulriikka Jackia kutsuttiin kirkonkirjassa korpraalin leskeksi. Hän kuoli ”slaakiin” maaliskuussa 1824.

Juho Jaakonpoika Kopola sai tehtäväkseen tutkia ruumiin. Varsinainen tutkinta tapahtui sitten syyskäräjillä.

Vappu Erkintytär kertoi että kyseisen päivän aamuna pirtissa kuivumassa olleet pellavat olivat syttyneet palamaan. Lapsi oli heilauttanut valoneuvona ollutta pärettä niin että tuli oli tarttunut pellaviin. Vappu oli huutanut uunin päällä maanneelle äidilleen, että tulee heti alas ja ulos. Maria oli mennyt lasten kanssa navettaan turvaan, koska se oli pirtin lisäksi ainoa lämmin tila joka heillä oli. Vappu ja Juho olivat yrittäneet saada tulta sammumaan kantamalla ulkoa lunta ja vettä. Saatuaan tulen suurimmaksi osaksi sammumaan, he olivat sulkeneet ovat ja ikkunat, jotta tuli tukahtuisi. Juho oli kuitenkin mennyt takaisin sisälle. Ilmaannuttuaan taas ulos hän sanoi sammuttaneensa portaiden alla olleen palopesäkkeen kaatamalla sinne maitoa. Sen jälkeen kumpikin oli mennyt navettaan lämmittelemään, koska he olivat paljain jaloin.

Juho ei malttanut kauan pysyä navetassa, vaan lähti pian takaisin pirttiin katsomaan pellaviaan, tai mitä niistä oli jäljellä. Kun Juhoa ei kuulunut takaisin, Vappukin meni ulos ja huuteli miestään. Kun vastausta ei kuulunut, Vappu lopulta avasi pirtin oven. Savupilvi tulvahti hänen kasvoilleen avoimesta ovesta, mutta savun seasta hän näki miehensä lojuvan pirtin kynnyksellä. Vappu tarttui Juhoon ja veti hänet ulos. Mariakin tuli apuun, mutta he eivät saaneet Juhoa virkoamaan. Vappu lähti naapuriin Liehun torppaan hakemaan apua tulipalon sammuttamiseen; hirsirakenteisiin kytemään jäänyt tuli oli nimittäin avatusta ovesta saanut lisää ilmaa ja roihahtanut uuteen liekkiin. Avun saannissa kesti kuitenkin niin kauan, että mitään ei enää ollut tehtävissä pirtin pelastamiseksi. Miesten saapuessa liekit löivät jo katosta läpi.

Avioliitosta Vappu kertoi, että Juho oli ollut alkuaikoina kova häntä kohtaan, mutta viime vuosina, kun he olivat asuneet Sarkasen torpassa, tilanne oli helpottunut.

Jo samana päivänä lautamies Juho Jaakonpoika Kopola, kuudennusmies Hermanni Saksa sekä Martti ja Heikki Martinpojat Aholan torpasta tarkastivat ruumiin. Vain vasemmasta kyljestä löytyi jotain jälkiä, joita Kopola piti menehtymisen kannalta merkityksettöminä. Vamman uskottiin syntyneen vasta kuoleman jälkeen ruumista ulos pirtistä kiskottaessa.

Nimismies ei kuitenkaan luovuttanut. Hän oli kuullut juorun, jonka mukaan pahantahtoiset naiset olivat sulkeneet Juhon pirttiin niin että tämä tukehtui savuun. Palopaikalle saapuneita naapureita kuultiin, mutta kukaan ei tiennyt mitään rikokseen viittaavaa. Yksi oli tosin kuullut Maria Mikontyttären sanovan, että jos talo olisi palanut ja Juho Antinpoika jäänyt eloon, niin hän olisi tappanut heidät (siis Marian ja Vapun). Maria selitti tarkoittaneensa, että koska Juho oli kiivasluonteinen ja palo oli saanut alkunsa siitä että naisväki oli laiminlyönyt lasten vahtimisen, naisille olisi ollut odotettavissa huutia, jos Juho olisi jäänyt henkiin. Maria ja Vappu kiistivät mitenkään aiheuttaneensa Juhon kuoleman.

Oikeus piti todennäköisenä, etteivät epäillyt naiset olleet sulkeneet Juhoa pirttiin tämän tukehduttamiseksi, vaan Juho oli mennyt itse pirttiin paloa sammuttamaan ja menehtynyt tapaturmaisesti hengitettyään savua. Vappu ja Maria vapautettiin epäilyistä käräjillä, mutta päätös ei ollut lainvoimainen, vaan se piti alistaa hovioikeuden tarkistettavaksi, koska kyseessä oli vakavan henkirikoksen epäily. Henkirikoksesta olisi vielä tuolloin voinut seurata kuolemanrangaistus. Oikeus antoi myös hautausluvan. Haudattujen luettelosta en ole kuitenkaan Juhoa tunnistanut.

Jälkisanat

Aikana jolloin savuhormi oli harvinaisuus, tulen ja savun kanssa oli opittu tulemaan toimeen. Palamisprosessin yksityiskohtia ei kuitenkaan tunnettu. Sarkaset menettelivät aivan oikein sulkiessaan ovet ja ikkunat tulen tukahduttamiseksi. He tekivät sen kuitenkin väärästä syystä. Hapesta he eivät tienneet mitään, vaan he kuvittelivat myrkyllisen savun tukahduttavan tulen. Vaikka savu ymmärrettiin vaaralliseksi, häkämyrkytyksestä ei tiedetty yhtään sen enempää kuin hapestakaan.

Kuokkalan torpan kohdalla heidät oli saavuttanut torpparin poika ja sorvari Jaakko Jaakonpoika Risula Kauratteelta. Jaakon isä oli entinen rakuuna Jaakko Osolander, joka kuten nimestä voi päätellä, oli tullut Risulan torppaan mutkien kautta Osoilasta.

Ilman mitään aihetta Jaakko oli pelotellut Juhon hevosta, lyönyt Juhoa itseään piiskalla ja yrittänyt pudottaa tämän satulasta. Näin Juho valitti myöhemmin käräjillä.

Jaakko kiisti kaiken, mutta nimismies Grönqvistillä oli kaksi todistajaa Padasjoen puolelta: Arvi Heikinpoika Alimmainen ja Akseli Eliaanpoika Ylimmäinen. Hekin samoin kuin vastaaja olivat olleet tulossa Kuhmoisista Padasjoelle.

Todistajan kertomus antoi tapahtumista hieman erilaisen kuvan. Arvin mukaan Jaakko oli yrittänyt nostaa tiellä seisseen Juhon hevosen selkään, mutta tämä oli kieltäytynyt nousemasta satulaan. Sen jälkeen Arvi oli kuullut piiskan sivalluksesta lähtevän äänen, mutta pimeässä hän ei nähnyt mihin piiska osui. Joka tapauksessa tämän jälkeen Juho kuului huutavan apua Kuokkalan torpasta.

Havainnot eivät olleet kovin tarkkoja, koska todistajilla oli ollut täysi työ pelästyneiden hevostensa kiinniottamisessa ja satuloiden etsimisessä pimeästä metsästä– ne olivat nimittäin rytäkässä tippuneet. Tämän vuoksi Juho seisoi jo maassa Arvin tullessa hänen luokseen eikä Arvi pystynyt sanomaan miten Juho oli hevosen selästä poistunut.

Myös Akselin mielestä Jaakko oli yrittänyt auttaa Juhoa nousemaan satulaan. Kun Juho ei ollut ottanut apua vastaan, Jaakko oli heilauttanut piiskaa Juhoa kohti, mutta Akseli ei ollut erottanut, osuiko se. Juhon avunhuudon hänkin oli kuullut ja kun Juho lähti kohti Kuokkalan torppaa, Jaakko seurasi ja sitten pimeydestä kuului jälleen piiskan ääni.

Kiistämisestä huolimatta oikeus tuomitsi Jaakon kahdesta piiskaniskusta kaksi kertaa kuuden markan sakkoon. Sakko oli pieni, koska näkyviä vammoja ei ollut jäänyt. Sen sijaan tierauhan rikkomisesta maksettavaa tuli 40 ja pyhäpäivärikoksesta 10 hopeataalaria, yhteensä siis 50 taalaria. Jaakkoa pidettiin maksukykyisenä.

Palattuaan taistelusta kotiin Vesijaolle Jaakko Bröms huomasi että hänen vaimostaan Sohvi Erkintyttärestä kiersi kylällä ikäviä juoruja. Huhuttiin ettei Brömsin vaimo ollut uskollisena odottanut miestään sodasta, vaan oli sekaantunut muihin miehiin. Vuoden 1790 syyskäräjillä hän vaati äitiään Vappu Yrjöntytärtä sekä Nuuttilan isäntä Israel Arvinpoikaa tilille juorun levittämisestä. Bröms vaati että väitteet joko todistetaan tai sitten hänen vaimonsa maine palautetaan.

Kunnia oli niin tärkeä asia, että edes omat vanhemmat eivät olisi saaneet vihjatakaan mitään aviorikoksen suuntaan.

Vastaajat myönsivät kuulleensa kyseisen juorun, mutta kiistivät sitä itse liikkeelle laskeneensa. Vappu kertoi sanoneensa sodasta palanneelle pojalleen, että tämän vaimo oli varomattomalla käyttäytymisellään antanut aiheen juoruiluun.

Israel kertoi edellisenä kesänä käyneensä rajalla ja tavanneensa Brömsin. Hän oli silloin Vapun pyynnöstä kertonut Brömsille, että tämän vaimo oli saanut aikaan uskottomuusepäilyjä.

Enempää ei oikeudenkäynnissä saatu selville. Itse huhujen kohde Sohvi Erkintytär vannoi olevansa syytön aviorikkomukseen.

Oikeus totesi VappuYrjöntyttären ja Israel Arvinpojan myöntäneen, että he olivat ilmoittaneet Brömsille tämän vaimon olleen uskoton miehensä ollessa komennettuna taisteluun. Tosin tuomiolauselmassa mainittin, että tämä teko ei ollut johtunut pahantahtoisuudesta vaan harkinnan puutteesta. Rangaistusta tämä asianhaara ei tainnut juuri lieventää. Kumpikin tuomittiin 20 taalarin sakkoon sekä esittämään oikeuden edessä julkinen anteeksipyyntö Sohville.

Köyhä ja vanhuudenheikko Vappu ei pystynyt maksamaan sakkoja, vaan joutui kahdeksaksi päiväksi vankilaan vedellä ja leivällä. Israelilla oli varaa, mutta ei halua maksaa sakkoja. Hän ilmoitti olevansa tyytymätön tuomioon. Ilmeisesti asian käsittely jatkui hovioikeudessa.

Kaisan näkemyksen mukaan hän ja Joonas olivat menneet kihloihin jo vuonna 1786 eräällä kirkkomatkalla, joka kummallakin oli kohtalaisen pitkä. Myöhemmin Sarvataipaleen torpassa noin 20-vuotias Joonas oli antanut hänelle sormuksen todistajan läsnäollessa, mutta syksyllä 1787 Joonas olikin halunnut vetäytyä hankkeesta. Kaisa ei tähän tyytynyt, vaan haastoi Joonaan käräjille ja vaati tätä toteuttamaan naimakaupan.

Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä Kaisalla oli todistajina Juho Juhonpoika Leppälä Antti Jaakonpoika Järn. Juho Juhonpoika havaittiin kuitenkin Joonaan serkuksi (äidin sisaren poika), joten hän oli jäävi todistamaan. Järn oli käytettävissä, mutta hän ei ollut läsnä kihlauksen tapahtuessa eikä muutenkaan pystynyt sanomaan mitään kiistaa valaisevaa.

Käräjillä asia ei ottanut edistyäkseen, vaan sitä lykättiin useita kertoja. Joonas olisi halunnut nopean ratkaisun, koska hänellä oli uusi morsian, jonka hän halusi viedä vihille. Vuosien mittaan Kaisankin mieli muuttui ja lopulta Kaisa ei enää vaatinut avioliittoa toteutettavaksi, koska siitä ei pakottamalla tulisi onnellista. Hän halusi vain korvauksen kärsimyksistään.

Todistajana kihlauksesta Kaisalla oli Jaakko Simonpoika Rauhalahdesta, mutta Jaakolla ei ollut kihlauksesta mitään valaisevaa sanottavaa. Tämän jälkeen Kaisa halusi todistajiksi Matti Juhonpojan ja Erkki Snällin (snäll = kiltti). Matti ja Erkki olivat sotilaita ja käräjien aikaan he olivat Svartholmin varuskunnassa, joten heitä ei saatu todistamaan.

Lykkäämisestä ei ollut hyötyä, koska käräjien välillä Matti ja Erkki oli komennettu taisteluun, eikä heihin niin ollen saatu yhteyttä. Ei edes tiedetty, ovatko he enää elossakaan. Tällöin Kaisa nimesi uusiksi todistajiksi Vappu Martintyttären Rauhalahdesta ja Stina Antintyttären Valkialasta.

Syksyllä 1789 asiaan saatiin viimein ratkaisu. Vappu Martintyttärellä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli vain kuullut Joonaan sukulaisilta, että Joonas ja Kaisa ovat menossa naimisiin. Kihlauksesta hän ei tiennyt mitään.

Stina kertoi kuulleensa että Joonas ja Kaisa olivat menossa naimisiin, mutta Joonaan sisar oli estänyt sen.

Oikeuden pöytäkirjoista käy ilmi, että Kaisan veli Matti oli naimisissa Joonaan sisaren kanssa. Luultavasti Stina viittaa eri sisareen. Näin voi päätellä siitä, että Vuorihuhdan emäntä Leena Simontytär haastoi Joonaan naimattoman sisaren Marian kunniansa loukkaamisesta. Tämä tapahtui samoilla käräjillä, joilla Kaisa haastoi Joonaan. Marian poissaolon vuoksi tämäkin asia jouduttiin lykkäämään, eikä siihen ilmeisesti enää käräjillä palattu.

Tarkempaa tietoa naimakaupan kariutumisen syistä ei ole, mutta Stinan lausunnon perusteella vaikuttaa siltä, ettei Joonaan naimakauppa ole nauttinut perheen täyttä hyväksyntää. Pöytäkirjaankin on merkitty, että Joonaan isä Yrjö Erkinpoika vastusti jyrkästi avioliittoa. Kaisa oli torpan tyttö. Torppa oli Sarvataipalekin, mutta perintötorppa.

Kaisan asiamiehen mukaan Matti ja Erkki olivat olleet paikalla, kun kihlaus tapahtui, joten hänen mielestään oli välttämätöntä saada nämä sotilaat todistamaan. Siksi hän halusi, että oikeus myöntäisi vielä kerran lykkäystä.

Joonas vastusti uutta lykkäystä asiamiehensä välityksellä. Vastaajan mielestä Matti ja Erkki olivat joko kuolleet tai jääneet vangeiksi. Matti oli joutunut taisteluihin Savossa ja Karjalassa ja Erkki määrätty laivastoon joka oli joutunut meritaisteluun. Näin maailmanpolitiikka vaikutti kuhmoislaisten naimakauppojen selvittelyyn.

Myös oikeus piti epätodennäköisenä, että sotilaat saataisiin vielä käräjille, eikä siksi myöntynyt enää uuteen lykkäykseen. Koska Kaisa itsekin oli myöntänyt, että oletetulla kihlauksella oli vain yksi todistaja, Erkki Snäll, eivätkä käräjillä kuultujen todistajien lausunnot osoittaneet laillista kihlausta tapahtuneen, oikeus vapautti Joonaan vastuusta. Kaisa ei saanut edes oikeudenkäyntikuluja, saati kärsimyskorvauksia.

Päästyään pitkäksi venyneestä piinasta Joonas oli vielä nuori. Neljän vuoden kuluttua hääkellot soivat hänelle ja Vähä-Litun tyttärelle.

Floor apulaisineen oli Heikin poissaollessa ottanut Heikin viljat pois myllystä ja laittanut omansa tilalle niin, että Heikki joutui odottamaan kunnes Floor oli jauhanut omansa. Tästä ”väkivallasta” Heikki vaati vastaajille rangaistusta.

Floor kiisti syyllistyneensä rikokseen. Hänen mukaansa Heikki oli jauhanut yhtäjaksoisesti jo viiden päivän ajan ja pitänyt myllyä varattuna itselleen. Floor oli ilmoittanut Heikille, että hänen on välttämättä päästävä käyttämään myllyä, mutta Heikki oli siitä huolimatta vaan jatkanut jauhamista. Floor oli myllyn osakas ja siten yhtä oikeutettu käyttämään myllyä kuin Heikkikin. Koska Floorilla oli ”pakottava tarve” päästä jauhamaan yhdeksän kappaa viljaa, hän oli poistattanut Heikin sekulit myllystä. Kun Floor oli saanut jauhonsa jauhettua, Heikin viljat oli palautettu myllyyn ilman että yhtään jyvää oli joutunut hukkaan.

Heikki kiisti käyttäneensä myllyä viittä päivää, vaan ainoastaan yhden päivän ja kaksi yötä. Heikin mukaan Floor ei itse ollut ilmoittanut hänelle jauhamistarpeestaan, vaan Floorin renki oli ilmoittanut siitä Jussilan väelle, joka oli kertonut Heikille vasta jälkeenpäin. Heikin täytyi kuitenkin myöntää, että hänen viljansa oli siirretty niin huolellisesti, ettei yhtään ollut hävinnyt. Samoin hänen oli myönnettävä, ettei missään ollut määrätty kuinka kauan osakas sai käyttää myllyä ja ettei Floor ollut jauhanut enemmän kuin yhdeksän kappaa.

Myös Kaapo ja Israel vakuuttivat käsitelleensä Heikin jyviä hyvin huolellisesti. He sanoivat vain tehneensä työtä käskettyä ja kiistivät syyllistyneensä mihinkään.

Myllyn osakkaat eivät olleet sopineet miten kauan kukin sai myllyä käyttää, vaan kukin käytti sitä tarpeen mukaan. Myllyn osakkaana Floorilla oli oikeus käyttää myllyä. Ei ollut osoitettu että mylly olisi otettu haltuun väkivaltaisesti eikä Heikki ollut myllärin vaihdon yhteydessä menettänyt mitään, joten oikeus totesi ettei mitään rikosta ole tapahtunut ja hylkäsi Heikin kanteen aiheettomana.

Oikeus olisi voinut sakottaa Heikkiä aiheettomasta oikeudenkäynnistä. Sakot jätettiin kuitenkin määräämättä, koska oikeus totesi Heikin olleen tietämätön ja toimineen hyvässä uskossa. Sen sijaan Floorin oikeudenkäyntikulut, kaksi riikintaalaria, Heikki joutui maksamaan. Muut vastaajat eivät olleet älynneet vaatia oikeudenkäyntikulujaan korvattavaksi, joten niitä ei voitu määrätäkään.

Matti Juhonpoika asui Vesijaolla itsellisenä omassa mökissään, joten myös hänen luonaan käytiin. Tarkastuksen aikana Matti Juhonpojan ja Juho Almin kesken syntyi sananvaihtoa, joka seurauksena epäily kohdistui Mattiin. Alm väitti että Matti oli houkutellut häntä rikoskumppaniksi ennen varkautta; Matti puolestaan syytti samasta Almia. Kenenkään luota ei kuitenkaan löytynyt Riston omaisuutta.

Matti oli kahden kesken kuiskutellut Riston alaikäiselle pojalle Joonaalle, että Almin luona pitäisi tehdä erityisen huolellinen tarkastus, koska Alm oli pyytänyt häntä mukaansa varkaisiin Joonas oli tietenkin kertonut isälleen, joka sai tästä syyn epäillä Mattia. Saman vuoden syyskäräjillä Matti selitti huomanneensa, ettei joka mökkiä tutkittu yhtä tarkasti, ja että tarkastajat aikoivat kokonaan sivuuttaa Almin mökin. Silloin hän oli huomauttanut tarkastajien perässä kulkeneelle Joonaalle, että myös Almin mökki pitäisi tutkia. Sen sijaan Matti kiisti väittäneensä kellekään, että Alm olisi houkutellut häntä varkaisiin.

Matin mukaan Almin häntä kohtaan esittämä vastaava syytös perustui parin vuoden takaiseen pilapuheeseen. Silloin vallinneen yleisen puutteen aikana hän oli tullut sanoneeksi ettei koko kylässä oli viljaa kuin Riston aitassa. Mutta Matin mukaan kukaan ei ollut kehottanut varastamaan sieltä. Matti vakuutti olevansa syytön eikä hänellä ollut syytä epäillä ketään varkaudesta. Almin kanssa Matti sanoi olleensa riidoissa jo vuosien ajan.

Matin selitys ei tehnyt Ristoon vaikutusta. Ristolla oli nimittäin toinenkin syy epäillä Mattia. Matin kerrottiin yrittäneen varkautta edeltävänä iltana houkutella myös reservirakuuna Mikko Wassia murtautumaan Riston aittaan. Wassin vaimo Maria Simontytär oli kertonut tämän Lamberin emännälle, joka oli kertonut Ristolle.

Matti selitti Wassin emännän ilmiannon johtuvan siitä, että Risto oli luvannut puoli tynnyriä ruista ja puoli riikintaalaria sille, jonka vihje johtaa varkaan kiinnisaamiseen.

Risto halusi Almin ja Wassin todistajiksi. Matti halusi jäävätä Wassin sillä perusteella, että he olivat riidelleet ja Wass oli samoilla käräjillä vastaamassa Matin pahoinpitelystä. Almiakaan Matti ei pitänyt täysin riippumattomana: Risto Kaarlenpoika oli naimisissa Almin serkun kanssa. Oikeus ei kelpuuttanut heitä todistajiksi, mutta halusi kuulla heitä ilman valaa.

Alm kertoi että pari vuotta aiemmin vallinneen puutteen aikana Matti oli pyytänyt häntä auttamaan Riston aittaan murtautumisessa, mutta hän ei ollut suostunut. Matti oli vieläpä ehdottanut, että Alm kieltäytyisi antamasta ruokaa samassa taloudessa asuvalle veljelleen Tuomas Erkinpojalle, jotta Tuomaan olisi pakko lähteä auttamaan Mattia Riston aitan ryöväämisessä.

Wass kertoi, että vappuaaton iltana Matti oli pyytänyt häntä auttamaan Riston aittaan murtautumisessa, jotta hänkin, jonka Matti tiesi elävän puutteessa, saisi ruokaa. Wass ei suostunut, eikä tiennyt lähtikö Matti Jussilan aitalle. Wass oli nähnyt Matin asunnossa poran, mutta ei osannut sanoa oliko se saman kokoinen kuin Jussilan aitan oveen ilmestynyt reikä. Matti kiisti kaiken muun paitsi että oli omistanut poran, joka oli kuitenkin hävinnyt hänen lainattuaan sitä jollekin naapurille.

*

Uusien todistajien saamiseksi varkauden tarkempi tutkinta lykättiin talvikäräjille 1788. Sitä odotellessa ehdimme tarkemmin perehtyä Matin ja Wassin kärhämöintiin.

Wassin ja Matin riita koski lantakasaa. Matti Juhonpoika syytti Mikko Wassia siitä, että Wass oli yrittänyt estää häntä ajamasta lantaa pois Jussilasta.

Matin mukaan Wass oli lyönyt häntä ja vetänyt hänet maahan ja sitten jatkanut lyömistä nyrkein. Myös vaimoaan Matti väitti Wassin oli pahoinpidelleen, mutta kumpikaan ei ollut saanut näkyviä vammoja.

Wass myönsi kiivaan sananvaihdon, mutta kiisti pahoinpitelyn. Wassin mielestä Matilla ei ollut oikeutta viedä pois Jussilan rusthollin lantakasaa. Toinen riidanaihe johtui Matin vaimon keittopuuhista. Matin vaimo piti tulta katoksessa, jossa ei ollut tulisijaa ja Mikko pelkäsi, että tuli voisi katon kautta levitä hänen talliinsa.

Matilla oli todistajana nuori Anna Matintytär, joka oli käräjäsyksynä piikomassa Phalerin rusthollissa. Anna kertoi olevansa kotoisin Hämeenlinnan Luhtialasta ja tulleensa Vesijaolle Janakkalasta. Koska hän oli muualta tullut, hän ei saanut todistaa, ennen kuin hän esittäisi mainetodistuksen. Tämäkin asia lykättiin – luultavasti pysyvästi, koska seuraavilla käräjillä Matille tuli suurempia murheita.

*

Talvikäräjillä 1788 Ristolla oli useita uusia todistajia: rakuuna Erkki Westman, torpparin vaimo Eeva Simontytär, Arvi Arvinpoika Nuuttila ja Hakian vävy Juho Erkinpoika.

Westmanilla ei ollut havaintoja itse varkaudesta, mutta edellisten syyskäräjien aikaan hän oli kuullut Juho Almin ja tämän veljen Tuomas Erkinpojan sekä Mikko Wassin puhuvan Matti Juhonpojan apen Kustaa Lennin läsnäollessa, että Matti oli houkutellut heitä kanssaan varkaisiin. Wass sanoi pitävänsä Mattia syyllisenä, koska Matti oli juuri edellisenä iltana pyytänyt häntä mukaansa Riston aittaa tyhjentämään. Kustaa oli vakuuttanut vävynsä syyttömyyttä ja kieltänyt Wassia kertomasta Ristolle mitä oli sanonut.

Eeva oli työskennellyt samassa kaskessa Matin kanssa. Työn ohessa Matti oli sanonut Eevalle, että hän ei voi vannoa ettei ole syönyt Ristolta varastettua viljaa, mutta siitä hän voi mennä valalle, ettei ole käynyt siinä aitassa, joka ryövättiin. Syyskäräjien jälkeen Matti oli ollut käymässä Eevan miehen torpassa. Matti oli sanonut, että varkaus oli ollut käräjillä selviämässä, mutta koska niin ei ollut tapahtunut, hän ei usko että tekijää enää saadaan selville. Matin vaimo oli tällöin kiiruhtanut vaientamaan miehensä.

Jälkimmäisen lausumansa Matti kiisti kokonaan. Valapuheen hän selitti niin, että varkauden jälkeisenä kesänä hän oli joutunut lainaamaan useilta ihmisiltä pieniä määriä viljaa, jonka alkuperää hän ei tarkkaan tuntenut.

Arvi Arvinpoika oli mukana ratsiassa. Kustaa Lennin luota löytyi yhdestä pytystä vain pari kappaa ohraa. Lisäksi Lennin vaimon Vappu Jaakontyttären mukaan hänen hallussaan oli kuutisen kappaa ohran ja kauran sekoitusta. Parin päivän päästä tehdyssä lisätarkastuksessa Lennin aitasta löytyi kuitenkin puoli tynnyriä puhdasta ohraa. Vappu selitti saaneensa sen Jussilasta ensimmäisen ratsian jälkeen, mutta Jussila kiisti että heiltä olisi annettu Lennin emännälle ohraa.

Arvi kertoi tietävänsä ettei Matti Juhonpojalla ollut omaa viljaa puheena olevana aikana. Sen sijaan hän oli yrittänyt lainata viljaa monilta. Kuitenkin varkauden jälkeisenä kesänä hän oli jauhattanut useita pieniä viljaeriä naapurien käsikäyttöisissä myllyissä ja jopa vesimyllyssä. Viljaa oli Matilla riittänyt seuraavaan sadonkorjuuseen saakka, vaikka hän ei ollut lainannut tai ostanut sitä vappuna tapahtuneen varkauden jälkeen.

Myös Juho Erkinpoika otti osaa ensimmäiseen tarkastukseen, mutta jälkimmäisessä hän ei ollut mukana. Uusintatarkastuksen jälkeen Vappu Lenn oli sanonut Juholle saaneensa aittaansa tarkastusten välillä ilmaantuneen ohran Jussilan emännältä ja tyttäreltä. Jussilan emäntä ei vahvistanut tätä, kun Juho kysyi häneltä asiasta.

Kustaa Lenn selitti, että hänen aitastaan löytynyt ohrasäkki oli ollut aitassa jo ensimmäisen tarkastuksen tapahtuessa, mutta sitä ei ollut huomattu, koska se roikkui katto-orressa. Jälkimmäisessä tarkastuksessa se oli tippunut ovea avattaessa tarkastajien nenän eteen.

Kantaja Risto Jussila halusi oikeuden kuulevan vielä Eevan poikaa Yrjö Erkinpoikaa. Koska Yrjö ei ollut paikkakunnalla, asia lykättiin ylimääräisille käräjille ja Matti määrättiin odottamaan käräjiä Hämeenlinnan tyrmässä.

Kesäkuussa 1788 pidetyillä ylimääräisillä käräjillä Yrjö Erkinpoika kertoi kuulleensa saman kuin äitinsäkin. Risto Jussilalla oli kuitenkin myös useita uusia todistajia.

Ennen edellisiä talvikäräjiä Matti oli sanonut sotilas Bragosselle, että hän ei haluaisi mennä valalle siitä ettei ole syönyt varastettua viljaa. Keväällä 1787 Matti oli käynyt useita kertoja jauhamassa viljaa Bragossen käsikäyttöisellä myllyllä, mutta todistaja ei osannut kertoa montako kertaa ja kuinka paljon. Sen Bragosse muisti, että kun Matti noin kuukausi ennen varkautta oli kärsinyt äärimmäistä puutetta, hän oli sanonut Bragosselle, että ruoka on otettava sieltä missä sitä on. Piika Eeva Heikintytär oli nähnyt Matin jauhavan Bragossen myllyllä, mutta ei tiennyt asiasta enempää.

Myös Sohvi Antintyttären luona Matti oli käynyt jauhamassa viljaa. Kerran peltotöissä Matti oli sanonut Sohville, että jos hänet viedään Hämeenlinnan vankilaan, hän ei mene yksin. Päivä varkauden jälkeen Sohvi oli kuullut Mikko Wassin sanovan Mattia varkaaksi. Kustaa Lenn oli silloin kieltänyt Wassia kertomasta Jussilalle.

Isäntä Jaakko Rekonpoika oli myös kutsuttu todistajaksi, mutta hän ei osannut sanoa mitään.

Oikeus yritti puristaa Matilta tunnustusta, mutta käräpäivän kallistuessa iltaan istunto oli päätettävä tuloksettomana. Seuraavan käräpäivän aluksi Risto Jussila pyysi uutta lykkäystä hankkiakseen uusia todistajia Kuhmoisista asti. Matilta kysyttiin vielä, eikö hän mieluummin tunnustaisi ja kärsisi rangaistuksen heti kuin joutuisi virumaan pitkään vankilassa odottamassa uutta käsittelyä. Matti myönsi kärsineensä vankilassa kovasti huonosta ruoasta ja sairauksista, mutta ei siltikään suostunut tunnustamaan. Niinpä oikeus myöntyi lykkäämään jutun kuukauden päähän.

Ylimääräisillä käräjillä ehdittiin käsitellä yksi lyhyempi asia ennen yllättävää käännettä. Mietittyään seuraavan asian käsittelyn ajan Matti tunnusti varkauden pääosin ja vakuutti toimineensa yksin. Mikä tarkkaan ottaen sai Matin muuttamaan mielensä ei selviä pöytäkirjasta. Hän kiisti vain vieneensä säkkejä ja myös ohran ja herneiden määristä oli erimielisyyttä. Risto Jussila kuitenkin vahvisti alkuperäiset määrät käsi raamatulla, joten tuomio luettiin Riston ilmoittamien määrien mukaan.

Matti tuomittiin raipparangaistukseen; raippoja tuli murrosta yhdeksän paria ja varkaudesta 19 eli yhteensä 28 paria. Lisäksi Matti tuomittiin menettämään rikoshyötynä 18 riikintaalaria 14 killinkiä sekä maksamaan Ristolle oikeudenkäyntikuluja 4 riikintaalaria. Jos Matin omaisuus ei riittäisi korvauksiin, hänen olisi korvattava ylimenevä osuus Ristolle työllä.

Matti sai lainmukaisen tuomion, mutta nykypäivänä Matin tuomiolauselmaa lukevan on syytä pysähtyä hetkeksi ennen kuin tekee moraalisia arvioita. Kaikkina aikoina ei elannon hankkiminen laillisin menetelmin ole ollut helppoa. Jonkinlaista sosiaaliturvaa oli vain vanhimmilla ja sairaimmilla; työkykyisellä sellaista ei ollut. Matin tapaus ei ole mitenkään ainoalaatuinen. Varakkaammalta ottaminen ja köyhälle – eli itselleen ja perheelleen – antaminen oli huonoina aikoina hyvin tyypillinen omaisuusrikos. Niin kuin Matti Juhonpoika sen itse ilmaisi, nälkäisen oli otettava ruoka sieltä missä sitä oli. Viljaa hävisi aitasta tai jo suoraan kaskesta, saalista hävisi pyydyksistä ja niin edelleen. Kaikki tuskin jäivät kiinni. Tämäkin tapaus olisi ehkä jäänyt hämäräksi, jos Matti olisi malttanut pitää suutaan pienemmällä.

Kantaja ja vastaajat olivat olleet heinäkuussa 1787 karhujahdissa Seitniemen metsäalueella. Karhu oli hyökännyt Aatamin kimppuun ja haavoittanut häntä pahasti. Saman vuoden syyskäräjillä Aatami syytti metsästysseuruettaan siitä, etteivät he olleet auttaneet häntä hädän hetkellä. Aatami oli ollut karhunpureman takia vuoteenomana viikkoja ja joutunut turvautumaan kalliiseen lääkärinapuun. Syyskäräjien aikaan hän ei enää ollut hengenvaarassa, vaikka yksi pään alueen haava olikin edelleen hoidon tarpeessa. Aatami vaati vastaajilta puolta lääkärinkuluistaan, jotka olivat 13 riikintaalaria ja 16 killinkiä.

Matti Juhonpoika sanoi olleensa kaukana tapahtumapaikasta, ja kuulleensa asiasta muilta siinä vaiheessa kun karhu oli jo jättänyt Aatamin rauhaan. Myös Antti kiisti nähneensä, kun karhu hyökkäsi Aatamin kimppuun. Lisäksi jahtiporukka oli pitänyt niin kovaa meteliä, ettei hän ollut voinut kuulla Aatamin avunhuutoja. Aleksanterin Antti kertoi olleen aivan vieressään ja olleen siten yhtä tietämätön Aatamin joutumisesta karhun puremaksi.

Renki Juho Juhonpoika myönsi olleensa paikalla, kun karhu kävi Aatamin päälle. Mutta Juho oli vasta alle 18-vuotias nuorukainen. Aseenaan hänellä oli vain kirves, ja senkin hän pudotti pelästyttyään karhua. Aseista riisuttu Juho säntäsi suin päin pakoon eikä hänestäkään siten ollut Aatamin auttajaksi.

Vastaajat eivät mielestään olleet vastuussa Aatamin hoitokuluista, koska kukaan heistä ei ollut aiheuttanut Aatamin onnettomuutta.

Aatami kertoi menneensä ajorenkaan sisään opastaakseen kokemattomia metsästäjiä. Hän myönsi, ettei hän voinut väittää kenenkään muun metsästäjän vaikuttaneen onnettomuuden syntyyn, mutta pysyi kuitenkin siinä kannassaan, että vaaran havainneet olisivat voineet auttaa häntä. Aatami uskoi edelleen pystyvänsä uusien todistajien avulla osoittamaan, että vastaajat olisivat pystyneet auttamaan häntä. Oikeuden kehotuksesta Aatami kuitenkin suostui vetämään kanteensa pois ja luopumaan vaatimuksistaan.

Joonas ehti nähdä varkaan soutavan pois hänen pyydystensä luota. Joonas työnsi kiireellä veneensä vesille ja lähti soutamaan varkaan perään. Kiinni ei ikämies ehtinyt varasta saada, mutta ehti kuitenkin tunnistaa hänet. Joonas näki, että pakenevassa veneessä oli torppari Heikki Simonpoika Lästilästä.

Heikki Simonpoika rantautui Ruokosen torpan kohdalla ja pakeni kalojen kanssa metsään. Joonas tunnisti Heikin käyttämän veneen. Se ei ollut Heikin oma, vaan se kuului Ruokosen torppari Matti Erkinpojalle. Ruokosen torpasta Joonas ei kuitenkaan tavoittanut Heikkiä, joten hän lähti kotiin.

Joonas tiesi, että Heikki Simonpoika oli aiemmin tuomittu murtovarkaudesta. Harkittuaan asiaa hän päätti lähteä todistajien kanssa ratsaamaan Heikin asunnon. Hän sai avukseen Ruokosen torpparin Matti Erkinpojan ja tämän langon Mikko Juhonpojan.

Tutkimuspartio tavoitti Heikin tiellä ja kehotti häntä palaamaan torpalle, jotta tutkinta voidaan suorittaa. Heikki kieltäytyi ensin lähtemästä torpalle, mutta ilmaantui sinne kuitenkin ja antoi Joonaan tutkia pirtin ja ladon. Kun niistä rakennuksista ei löytynyt merkkejä tuoreesta kalasta, Joonas halusi mennä tutkimaan navetankin. Heikki asettui seiväs kädessä navetan oven eteen.

Heikki ei päästänyt Joonasta sisälle navettaan. Sen sijaan hän kävi itse sisällä ja toi sieltä astian, jossa oli suolattua kalaa. Mutta kalat eivät olleet säynäviä, joita silloin tuli Säynätjoen suusta, joten Joonas ei tuntenut niitä omikseen. Joonas ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan vaati edelleen päästä tutkimaan navetan. Kun Joonas apumiehineen sitten lopulta pääsi tunkeutumaan navettaan, he löysivät lantakasan alta tuoreita ja vastikään perattuja säyneitä. Heikki suuttui niin, että otti yhden kalan ja heitti sen metsään. Jäljellä olleet neljä säynettä Joonas takavarikoi itselleen. Joonaan mielestä oli selvää, että kalat olivat hänen. Heikillä ei itsellään ollut venettä tai pyydyksiä eikä ollut uskottavaa, että hän olisi saanut kalat joltain muulta.

Käräjillä joita istuttiin syksyllä 1787 Heikki Simonpoika kiisti olleensa kyseisenä sunnuntaina edes Säynätjoen suulla saati että hän olisi kokenut Joonaan pyydykset. Heikki myönsi ettei hänellä ollut venettä, mutta hän väitti silti kalastaneensa. Pyydykset hän kertoi laittaneensa rannalta Tyrisevästä Päijänteeseen laskevan puron suulle. Tilanpuutteen takia hän joutui säilyttämään kaloja navetassa. Kalojen löytymisen lantakasasta Heikki selitti siten, että Joonas miehineen oli käynyt navetassa ennen hänen tuloaan ja polkenut kalat lantakasaan navetan pimeydessä.

Joonas todisteli, että Tyrisevässä ei esiinny säynävää, eikä kala pysty nousemaaan sinne Päijänteestä kivistä ja jyrkkää puroa pitkin. Verkkokalastusta ilman venettä Joonas piti mahdottomana. Lisäksi Joonas totesi, ettei kukaan viisas ja siisti ihminen säilytä elintarvikkeita navetassa.

Joonas halusi todistamaan Matin ja Mikon lisäksi Juho Aataminpoika Soukkion, joka oli kuullut Heikin myöntävän ottaneensa kaloja Joonaan pyydyksistä.

Heikki pyrki jääväämään Matin sillä perusteella, että Matti olisi syyttänyt häntä veneensä luvattomasta käytöstä. Tälle ei kuitenkaan ollut todistajaa. Mikon Heikki halusi jäävätä siksi, että Mikko oli syyttänyt häntä varkaaksi, ja tälle oli todistajakin. Renki Salomon Martinpoika Ruolahdelta kertoi olleensa läsnä, kun Heikki ja Mikko 23. syyskuuta riitelivät Ruolahden talossa ja syyttivät toisiaan päitsien varastamisesta. Todistajalle ei ollut selvinnyt, mihin moinen syytös perustui. Salomonista huomautettiin, ettei häntä ollut kutsuttu käräjille todistamaan, vaan vastaamaan salavuoteussyytteeseen. Toinen todistaja samalle asialle olisi ollut Mikko Kaaponpoika Selkisen torpasta, mutta häntä ei ollut haastettu käräjille. Oikeus päätti, että Juho ja Matti saivat todistaa, mutta Mikko oli jäävi, koska hän ja Heikki olivat vihamiehiä.

Matti kertoi kaikki asiat samalla tavalla kuin Joonas. Lisäksi Juho kertoi, että kun ennen käräjiä Heikki ja Erkki Laurinpoika Hukki olivat olleet Vinnilän tuvassa, Hukki oli suostutellut Heikkiä sopimaan asian Joonaan kanssa ja maksamaan yhden riikintaalarin. Heikki olisikin maksanut, mutta Joonaan poika neuvoi isäänsä olemaan suostumatta, ja niin sovintoa ei syntynyt.

Oikeus katsoi ettei Heikin syyllisyydestä jäänyt varteenotettavaa epäilyä. Varastettujen kalojen arvo oli 16 killinkiä. Sakkoa tuli kuusi kertaa varastetun omaisuuden arvo, eli kaksi riikintaalaria. Lisäksi rangaistusta korotettiin 16 killingillä, koska Heikki oli rikoksenuusija. Sakkojen lisäksi Heikille määrättiin vielä kirkkorangaistus. Jos Heikki – joka tiedettiin rutiköyhäksi ja velkaiseksi – ei pystyisi maksamaan, sakot muunnettaisiin raipoiksi.

Päivitys 3.3.2023: Lisäsin vuosiluvun

Heikki kiisti, että torppaa olisi koskaan luvattu Erkille. Hänen mukaansa lupa oli annettu hänelle ja hän oli perustanut torpan omalla kustannuksellaan. Pörvälän isäntä Juho Eliaanpoika vahvisti, että hän oli antanut torpan paikan nimenomaan Heikille, joka on hänen vaimonsa sisaren mies. Kirjallista sopimusta ei ollut tehty. Heikki oli antanut Erkin asua luonaan siinä toivossa, että Erkki auttaisi torpan töissä, mutta avun suhteen Heikki totesi nyt erehtyneensä.

Heikillä ei ollut juurikaan myönteistä sanottavaa pojastaan käräjillä. Erkki oli vetelä ja työhaluton. Lisäksi Erkki oli ominut osan torpan tuotosta ja omaisuudesta ja tuhlannut ne. Erityisen vihainen isä oli siitä mitä oli tapahtunut edellistalvena Turun markkinoilla. Heikki oli lähettänyt Erkin Turkuun myymään yhdeksän leiviskää pellavia ja kaksi pukinnahkaa. Erkki oli lähtenyt matkaan isänsä hyvällä hevosella. Kun Erkki vihdoin viiden viikon päästä kotiutui markkinareissulta, isä sai järkytyksekseen havaita, että suurin osa tuotteiden hinnasta oli matkalla tuhlattu. Kaiken huipuksi Erkki oli vaihtanut isänsä hyvän hevosen kelvottomaan kaakkiin!

Palattuaan tuhlaajapoika oli itse muuttanut toiseen torppaan. Tämän jälkeen hän oli tehnyt kaksi tarpeetonta matkaa Hämeenlinnaan pyytääkseen käskynhaltijalta lupaa muuttaa ulkomaille. Erkki halusi nimittäin muuttaa Karibianmerellä sijaitsevalle Saint-Barthélemyn saarelle.

Noin tottelematonta, tuhlaavaista, ja maataloudelle vahingollista poikaa en ota takaisin, Heikki jyrisi. Hän uskoi saavansa torpasta riittävän elannon nuoremman poikansa Juhon avustuksella. Myös Juho Eliaanpoika Pörvälä ilmoitti ettei hän hyväksy Erkkiä torpparikseen. Pörvälän mukaan tiedot Erkin kevytmielisestä elämästä pitivät paikkansa.

Erkki kiisti vältelleensä työntekoa ja pois hän oli ollut vain tarpeellisten matkojen ajan. Hän kiisti aiheuttaneensa tavaroiden myynnillä tai hevosen vaihdolla vahinkoa isälleen. Rahojen vähyys selittyi sillä että hänet oli ryöstetty paluumatkalla Tammentaan kylässä. Tästä hän oli masentunut niin ettei vähään aikaan kehdannut tulla kotiin. Kun hän lopulta oli uskaltanut pyrkiä kotiin, isä oli välittömästi heittänyt hänet ulos. Silloin hän oli ollut pakotettu harkitsemaan ulkomaille muuttoa. Käskynhaltija oli kuitenkin tyrmännyt haaveet Karibialle muutosta, joten Erkki oli jäänyt täysin vaille elantoa.

Heikin mukaan Erkki oli edellisenä syksynä käynyt ilman lupaa ja isänsä tietämättä korjaamassa satoa torpan pellosta. Erkki myönsi ottaneensa tynnyrillisen ruista itselleen, mutta hänen mielestään se oli niin pieni osa sadosta, ettei isällä ollut syytä vaatia sitä häneltä.

Erkki vaati edelleen saada palata torppaan tai ainakin saada korvaus kuuden vuoden työstä. Heikki ei mielestään ollut Erkille mitään velkaa, koska hän oli elättänyt Erkin, tämän vaimon ja kolme lasta, joista ei ollut hänelle mitään apua tai hyötyä.

Maanomistajan vastustuksen takia oikeus ei voinut muuta kuin hylätä Erkin vaatimukset perusteettomina. Maanomistajalla oli toki oikeus valita torpparinsa. Palkkaankaan Erkillä ei ollut oikeutta, sillä hän ei ollut isänsä palvelija, vaan oli asunut torpassa perheenjäsenenä.

*

Juho Eliaanpoika oli sitä keskiaikaista sukua, jonka varhaisvaiheista tämä blogi muutama vuosi sitten alkoi. Heikki Matinpoika oli naimisissa Juhon toisen vaimon sisaren kanssa. Hahma-Pörvälän perustajat eivät siis olleet Pörvälän sukua.