Juho kulautti kannusta olutta kuivaan kurkkuunsa. Edellinen päivä oli ollut hikinen ja ruuaksi oli ollut suolasärkeä. Ilmat olivat jo lämpimät, vaikka oli vasta toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen. Juho ei juonut mielestään paljon, vain vähän janoon. Ei sitä kukaan haistaisi. Samaa ei voinut sanoa kirkosta. Pelkkä ajatuskin kuvotti jo etukäteen. Kirkko oli paitsi kalmanhajuinen, myös pimeä ja vuosi vuodelta ahtaampi. Pakko sinne oli kuitenkin lähteä, vaikka Juho olisi keksinyt muutakin ajankulua.

 

Ilmassa tuntui lumen alta paljastuneen kuloheinän ja homeen makea tuoksu. Kumpuilevaa maisemaa hallitsivat pienet pellot, niityt ja laidunmaat, metsänraja siinti kaukana. Väkkärän ja kylän väliin jäi vain pieni peltoaukea, mutta Väkkärä oli kuitenkin hieman muiden yläpuolella omalla mäellään. Kärrytie laskeutui mäkeä alas kohti rantaa ja muuttui pellon takana kylänraitiksi. Vieri viereen rakennetut harmaat hirsipirtit ulottuivat molemmin puolen lähes tiehen, niin että raitti tuntui melkein kaupungin kadulta. Ennen kylänraitille pääsyä Juhon ja Anna Marian oli sivuutettava Muurahaisen riihi. Riihen kohdalla Juho kääntyi vaimonsa puoleen.

 

Sää Anna et taija tieteäkään että naapurin hullu Matti kummittelee tuossa riihessä.

 

Kuinka niin?

 

Juho kertoi vaimolleen kuinka Matti oli kadonnut vuosia aiemmin. Tuosta vain, kertomatta kellekään mitään. Kerran kesällä kymmenisen vuotta myöhemmin kylän pojat kuvittelivat olevansa suuria karhunmetsästäjiä ja tunkeutuivat tavallista syvemmälle Väkkärän takana levittäytyvään metsään. Aluksi metsä oli nuorta, lehtipuuvaltaista, mutta muuttui kylästä etäännyttäessä yhä hämärämmäksi kuusikoksi. Syvällä korvessa pojat huomasivat valtavan kuusen oksassa muutaman metrin korkeudella jotain vaaleaa. Se oli Matti. Tai se mitä hänestä oli jäljellä. Kuusikossa oksassa roikkuvaa ruumista ei huomannut ellei osunut aivan kohdalle. Siitä tuli iso tapaus kylällä, naapuripitäjän nimismies kävi Väkkärässäkin. Hymystäkö luuranko tiedettiin Matiksi? Ei, vaan siitä että Matti oli ainoa joka puuttui.

 

Matti oli aina ollut erilainen. Kerran hän oli mennyt järveen, mutta kylän miehet saivat hänet kiskottua rantaan.

 

Juho muisti Matin löytymisen hyvin, koska hän oli ollut käräjillä kun asiaa tutkittiin, vaikka oli silloin vasta 15-vuotias. Hän muisti myös murhenäytelmän viimeisen näytöksen.

 

Ne vie Matin luut takasin mehtään, Juhon isä oli selostanut portailta, kun hiljainen nimismiehen johtama saattue vei jotain poispäin kylästä. Emäntä oli pyöritellyt päätään paheksuvasti. Juho oli ymmärtänyt, että jotain hyvin häpeällistä oli tapahtunut.

 

Jotkut ajattelivat, että koska Matti oli ollut levoton jo eläessään, hän olisi levoton myös kuoltuaan. Muurahaisen riihtä kartettiin etenkin pimeän aikaan. Juho ei jaksanut kauan vaivata päätään Matin muistolla. Elämä oli vielä huoletonta, mutta isä oli jo täyttänyt 60 vuotta, joten pian kaikki jäisi yksin hänen harteilleen. Juhon sisarukset olivat yksi toisensa perään muuttaneet pois, vain yksi sisko asui vielä kotona. Juholla ja Annalla ei vielä ollut lapsia, mutta se oli jo päätetty, että ensimmäisestä pojasta tulisi Juho.

 

Juhon isoisoisä oli kuollut nälkävuosina ja talo oli määrätty upseerin virkataloksi. Hieman muista erillään sijaitsevana Väkkärä oli kai ollut helppo saalis. Aluksi muutos ei juuri vaikuttanut elämään, koska sotaherrat eivät halunneet asua Väkkärässä. Myöhemmin virkatalon haltijat kuitenkin asuivat talossa ainakin osan vuotta ja aluksi Väkkärän väen oli ahtauduttava yhteen huoneeseen. Juhon isällä oli omia mielipiteitä, mutta hän piti ne yleensä omana tietonaan. Hän oli havainnut, että herrojen kanssa tuli paremmin toimeen, kun antoi heidän pitää väärinkäsityksensä.

 

Nykyinen herra, Christian Reinhold Taube, kenttävääpeli arvoltaan, ei ollut iso mies, mutta kuitenkin häntä hieman pelättiin. Nyrkkitappelussa hän ei olisi pärjännyt Juholle, joka oli vanttera kuten isänsäkin. Kenttävääpeli Taube oli ainoa sotaherra paikkakunnalla. Kartanoita ei ollut ja lähin nimismieskin oli naapuripitäjässä. Kyllä myö näijen omien herrojen kanssa pärjätään, Juho tuumi. Naapuripitäjän kartanonherra oli paljon pahempi, yritti viedä väkisin rengit ja piiat tästäkin pitäjästä. Juhoa hymyilytti, kun hän muisti kartanonherran rivon haukkumanimen, jota ei käyttänyt ainoastaan rahvas. Kartanonherran isä oli ollut yleinen naurunaihe: juoppo, korviaan myöten veloissa ja meni lopulta piikansa kanssa naimisiin. Siihen verrattuna kenttävääpeli Taube eleli siivosti. Oman lainvalvojan puuttuessa paikkakunnalta kenttävääpeli tarttui joskus asioihin, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet hänen toimenkuvaansa. Kerran hän otti käräjillä oma-aloitteisesti esiin vanhan emännän huonon kohtelun eräässä talossa.

 

Kenttävääpelin ja tämän vaimon Elsa Lampeelin perheeseen kuului tällä hetkellä kuusi lasta, kaksi oli Juhon aikana kätketty tämän pitäjän multiin. Viimeksi viime vuonna kuoli kenttävääpelin nuorin poika heti kohta syntymänsä jälkeen. Kaikelta ei aatelisarvo suojellut, Juho ajatteli. Kenttävääpelin vanhin tytär oli nelisen vuotta Juhoa nuorempi. Vaikka kenttävääpelin lapsia oli kielletty seurustelemasta rahvaan kanssa, he oppivat äitinsä suureksi harmiksi muutaman sanan selvää suomea.

 

Herrojen vaihtuminen ja siitä seuraavat katselmukset ärsyttivät, mutta oli Väkkärässä hyviäkin puolia. Kylä oli ahdas ja siellä oli aina joku riita meneillään. Väkkärän väki sen sijaan tuli harvoin sotketuksi kyläläisten riitoihin. Lisäksi hajurako tiiviiseen asutukseen toi turvallisuutta. Juhon ollessa noin 13-vuotias kirkonkylässä oli suuri tulipalo, joka levisi tiiviisti rakennetussa kylässä 14 taloon. Savu oli näkynyt Väkkärän mäelle asti. Väkkärä ei ollut palanut koskaan.

 

Väkkärän takamaat olivat laajat. Suureksi osaksi takamaat olivat karuja kalliometsiä, joissa ei ollut edes kaskimahdollisuuksia, mutta joitain viljaviakin paikkoja oli. Kaskeaminen toi verovapaita lisätuloja. Lisäksi isä oli puhunut antavansa Nuorajärveltä torpanpaikan Juhon siskon miehelle Antille.

 

Juholle oli samantekevää kenelle veroa maksettiin, kun sitä joka tapauksessa piti maksaa. Juhon esi-isät olivat asuneet tilalla jo monen sukupolven ajan ja nähneet kuinka suku vaihtui monessa perintötalossa. Niinpä Juhon isäkin ajatteli, että meneehän tämä näinkin, kunhan vaan nuorelle parille alkaisi siunaantua lapsia.

 

Mitäs pitäsit, jos pyyjettäisiin veäpel ja veäpelskä kummeiksi? Juho kiusoitteli Annaa.

 

Anna ei vastannut mitään. Sen sijaan hän huomasi yhtäkkiä:

 

Myö ollaan oltu jo viisi vuotta naimisissa!

 

Juho oli 21-vuotias. Siinä iässä mies sai yleensä vasta mennä naimisiin. Hänen oli pitänyt hankkia lupa avioliittoon käräjillä, niillä samoilla käräjillä, joilla oli päätetty naapurin Matin viimeinen leposija. Isä ei osannut ruotsia, mutta ei tarvinnutkaan, sillä kenttävääpeli Taube hoiti puhumisen. Sen Juhokin ymmärsi, että bondesonen Johan tarkoitti häntä. Pappi todisti, että Juho on syntynyt joko 1736 tai 1737. Todellisuudessa hän oli syntynyt marraskuussa 1739, joten hän oli asiaa käräjillä käsiteltäessä vasta 15-vuotias. Naimisiin hän meni Annan kanssa seuraavana talvena. Pappi oli sekoittanut kirkonkirjan merkinnät. Pari vuotta ennen Juhon syntymää Väkkärään oli syntynyt poika, jonka nimeksi tuli tavan mukaan Juho, koska hän oli esikoinen. Tämä ensimmäinen Juho kuitenkin kuoli aivan pienenä. Sitä ei pappi huomannut, vaan merkitsi kuolleen isoveljen syntymäajan Juholle.

 

Ei Juholla niin kiire olisi ollut kihloihin, isä ja kenttävääpeli Taube sitä puuhasivat. Tilan toiminta piti turvata. Toisaalta ei hän siitä pahoillaankaan ollut. Huonomminkin olisi voinut käydä. Juho oli kuullut pojasta, joka oli pakotettu kihloihin iäkkään vanhanpiian kanssa. Anna ei sentään ollut mikään vanhapiika, Juho ajatteli astellessaan vaimonsa vierellä kohti kirkkoa. Askel oli kevyt, ajatus nopeampi.

 

Kuinkahan ukko jaksaa?

 

Kylänraitin eteläpäässä he sivuuttivat Annan äidin kotitalon. Annan isoisä oli ollut kirkon unilukkari, nyt hän oli jo hyvin vanha ja kumarainen. Myös Annan isä Kustaa oli kyläläisiä, hän oli kasvanut isossa Hukin talossa lähellä siltaa, jonka ali kapea, kivinen puro virtasi järveen. Kummassakin talossa oli nyt Annan serkkuja. Isän jouduttua sotilaaksi perhe oli muuttanut kirkonkylään. Appiukolta Juho oli kuullut Lappeenrannan taistelusta, jonne jäi moni paikkakuntalainen. Juho itse ei muistanut viime sodasta mitään, hän oli silloin niin pieni. Hänen kaksi vuosikymmentään olivat olleet täällä rauhallisia ja sadot hienoisessa nousussa. Kirkonisännät olivat taas alkaneet puhua uuden kirkon rakentamisesta.

 

Kylänraitin alapäästä polku nousi harjulle, jonka laelta avautui näkymä peltojen yli kirkonkylään ja kylän yli isolle järvelle. Kirkkoon oli enää muutaman minuutin kävely. Hartaan kuoren alla koko matkan ajan noussut tunnelma alkoi olla jo suorastaan hilpeä.

 

Juho meni miesten, Anna naisten puolelle. Väkkärän penkki oli keskellä, kirkonkylän isojen talojen jälkeen, mutta ennen torppareita ja sotilaita. Jos sattui olemaan paikkakunnalla, kenttävääpeli Taube istui omassa penkissään, joka oli etupenkkiäkin edempänä.

 

Yleensä Juho istui hiljaa. Yleensäkään hän ei paljon puhunut, ellei kysytty, mutta nyt sanat olivat herkässä. Papin alkaessa saarnata Juhon mieli askarteli vielä asioissa, joista matkalla oli ollut puhetta. Tiukkailmeisen apupapin saarna oli pitkä. Kun apupappi veti henkeä, Juho ei enää hillinnyt itseään, vaan mörähti kuuluvalla äänellä:

 

Kyllä näin on. Pappi on aina oikeassa!

 

*

 

Kaikki tarinan henkilöt elivät elämänsä loppuun saakka – onnesta ei ole varmaa tietoa, mutta ei toisaalta suuresta onnettomuudestakaan. Juhon ja Anna Marian esikoinen syntyi seuraavana vuonna. Nimeksi tuli Juho ja kummeina olivat kenttävääpeli Taube sekä hänen vaimonsa ja poikansa. Väkkärään syntyi sen jälkeen vielä kuusi lasta. Anna kuoli 62-vuotiaana, Juho avioitui uudestaan ja eli 82-vuotiaaksi. Kenttävääpeli Taube perheineen muutti toisaalta pitäjästä ostamaansa taloon ja oli viimeinen virkatalon haltija, joka asui Väkkärässa.

 

Kirjoitus perustuu tositapahtumiin. Tärkeimmät lähteet ovat Padasjoen ja Kuhmoisten käräjien pöytäkirjat sekä Kuhmoisten seurakunnan kirkonkirjat. Taiteellista vapautta on käytetty mahdollisimman vähän.