Itselliseksi sanottiin ihmistä, joka ei omistanut maata, vaan asui joko jonkun talollisen luona tai omassa mökissä jonkun toisen maalla tai kylän yhteismaalla. Useilla oli hieman omaa viljelystä ja ehkä joitain eläimiä, mutta ei kokonaista elinkelpoista torppaa. Elanto oli kerättävä monesta pienestä lähteestä. Tilattomat kärsivät pahiten 1600-luvun lopun nälkävuosina ja suuri osa heistä kuoli, mutta seuraavan vuosisadan puolivälissä heidän määränsä oli jo kasvanut sellaiseksi, että asenteet heitä kohtaan kovenivat.

Mitä oli itsellisen aitassa 1700-luvun puolivälissä? Käräjäpöytäkirjan avulla pääsemme kurkistamaan.

Liisa-niminen itsellisen vaimo valitti vuonna 1748 Sysmän käräjillä, että Pietari Sipinpoika kumppaneineen oli hävittänyt hänen aittansa ja vienyt 13 kappaa ruis- ja 3,5 kappaa vehnäjauhoja. Lisäksi aitassa oli ollut Liisan mukaan muun muassa maitoa, kaulaliinoja, 5 leipää, niintä, iso pytyllinen marjasosetta ja kaksi sirppiä. Näistä kaikista tavaroista Liisa vaati korvausta, samoin kuin viljasta, joka oli viety hänen kaskestaan.

Petteri puolustautui sillä, että Liisan aitta oli hänen maallaan eikä Liisa ollut suostunut siirtämään sitä. Nimismies oli turhaan yrittänyt häätää Liisan ja hänen miehensä Ollin pois kylästä. Talollisten mielestä Liisa oli kaskennut luvatta kylän metsässä jossain Joutsan ja Hartolan välimaastossa.

Oikeus totesi miesten hajottaneen Liisan ladon oikeudettomasti ja tuomitsi heidät 20 hopearahan sakkoihin, jotka muunnettiin 17 päivän vankeudeksi, koska syytetyillä ei sellaisia rahoja ollut. Lisäksi heidän piti korvata lato, jauhot ja niini sekä kuusi taalaria oikeudenkäyntikuluja. Muut vaatimukset oikeus hylkäsi. Luvattomasta kaskesta saamaansa ruista Liisa ei saanut pitää. Lopuksi oikeus ohjeisti kyläläisiä jättämään itsellisten häädön kruunun virkamiesten huoleksi. Liisa siis voitti oikeusjuttunsa, mutta ilo saattoi jäädä lyhytaikaiseksi. Sitäkään arkistot eivät kerro, saiko Liisa tuomittuja korvauksia perittyä.

Liisa ja Olli muuttivatkin naapurikylään, mutta vain hetkeksi. Jonkin ajan päästä he palasivat takaisin, mutta sekin oli väliaikaista. Lopulta pätkäpikkuviljelijät saivat Joutsasta torpan, jossa Liisa kuoli 80-vuotiaana ja Olli kuutisen vuotta vaimonsa jälkeen. Ollilla ja Liisalla oli ainakin kuusi lasta, joista neljä kuoli.

*

Eräs itsellismies Päijänteen vastarannalla ei ollut yhtä onnekas. Seitsemänkymppinen ukko oli kyhännyt jostain haalimastaan puutavarasta vaatimattoman mökin liian lähelle Padasjoen kirkkoa. Naapurit eivät tällaista touhua kauan katselleet – eivät kai halunneet nähdä nälkää – vaan haastoivat ukon käräjille. Oikeus määräsi palovaarallisena pidetyn mökin purettavaksi. Ukko passitettiin vankilaan kärsimään muuntorangaistusta luvattomasta kaskeamisesta ja häntä kiellettiin enää näyttäytymästä Jokioisten kylässä.

*

Epämieluisiin itsellisiin saatettiin suhtautua karusti, mutta oman käden oikeutta ei sallittu. Rikoslaki on noista ajoista muuttunut, mutta riita-asioissa ei juurikaan tapaa täysin nykylukijan oikeustajun vastaisia päätöksiä. Käräjäsalin kynnys oli huomattavasti matalampi kuin nykyään ja sisukas itsellinenkin saattoi saada oikeutta. Siinä mielessä oikeusturva oli jopa parempi kuin nykyään. Oikeudessa käsiteltiin joskus nykyihmisen näkökulmasta käsittämättömän pieniä asioita. Prosessit kestivät kuitenkin usein hyvin pitkään, koska istuntoja oli vain 2-3 vuodessa. Liisankin asiaa käsiteltiin kaksilla käräjillä. Huomionarvoista on, että Liisa esiintyi käräjillä, vaikka hänellä oli aviomieskin.