Maantapa niin perintö- kuin kruununtiloillakin oli, että talon vanhin poika jatkoi tilanpitoa isänsä jälkeen. Laki se ei kuitenkaan ollut, vaan säännöstä on merkittäviä poikkeuksia. Joskus vanha isäntä poikkesi esikoisoikeudesta vävyn tai nuoremman lapsen eduksi omasta halustaan, joskus pakosta, joskus harvoin ei ollut edes vävyä jatkajaksi.

 

Ennen kansaneläkettä lapset olivat talonpojan ainoa vanhuuden turva. Ainoa keino päästä eläkkeelle oli toteuttaa sukupolvenvaihdos. Jos aikuisikään hengissä selvinneitä lapsia ei ollut, tai lapsista ei syystä tai toisesta ollut tilan jatkajiksi, vanhenevaa talonpoikaa ja hänen puolisoaan odotti luisuminen agraariyhteisön alimmalle tasolle. Sen kohtalon välttämiseksi perillinen otettiin tarvittaessa vaikka mistä. Hätätilassa vaikka naapurista. Niinhän lapsettomat kuninkaatkin tekivät.

 

Vieraan ottaminen perilliseksi voi johtaa tilanteeseen, jota sukututkijan on pelkän asutusluettelon perusteella mahdoton ymmärtää. Isäntälinja näyttää katkeavan sattumanvaraisesti.

 

Kerroin aiemmin Päijälän Hyrkkölän Klemetti Mikonpojasta, joka teki 1600-luvun puolivälissä syytinkisopimuksen lammilaisen Tuomas Klemetinpojan kanssa. Samoihin aikoihin tehtiin muitakin samanlaisia sopimuksia.

 

Padasjoen syyskäräjillä vuonna 1666 todistettiin, että Esko Eskonpoika (Puukila) Lästilästä oli ottanut Pekka Luukkaanpojan perillisekseen. Pekka oli siten sukulunastukseen oikeutettu. Eskolla ei nimittäin ollut elossa kuin yksi tytär, joka oli kehitysvammainen ja vielä lisäksi mykkä. Eskolla oli ollut poikakin, Pauli, mutta henkikirjan mukaan hänellä oli kaatumatauti (epilepsia?) ja hän lienee kuollut noin 1644. Pekka olikin Puukilan isäntänä vuodesta 1653 ja Puukila periytyi aikanaan hänen jälkeläisilleen.

 

Täysin vieras Pekka ei ollut. Hän oli Eskon sisarenpoika. Pekan vanhemmat olivat Luukas Erkinpoika Muurila ja Anna Eskontytär (tk 1659).

 

Merkillisempi tapaus oli Padasjoen Alhossa. Vilppu Vilpunpoika ilmoitti vuoden 1640 syyskäräjillä ottaneensa Pauli Erkinpojan perillisekseen tavanomaisin syytinkiehdoin – ruoka ja vaatetus kuolemaan saakka. Syyksi ilmoitettiin se, ettei Vilpulla ja hänen vaimollaan ollut lapsia tai muita perillisiä. Henkikirjassa on kuitenkin vuodesta 1634 Pauli Vilpunpoika, jonka on merkitty olleen (isännän) poika.

 

Pauli Vilpunpoika esiintyi myös muutamilla käräjillä 1640-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1648 hän valitti Padasjoen kirkkoherran riehuneen päissään hänen talossaan ja kiskoneen häntä ja hänen vaimoaan tukasta, josta kirkkoherraa sitten sakotettiin. Vuonna 1649 isännäksi on merkitty Pauli Rekonpoika ja sitten hänkin häviää. Seuraavina vuosina isäntänä on Perttu Simonpoika (paitsi 1652 Perttu Vilpunpoika).

 

Pauli Vilpunpoika voisi tietysti olla Vilpun veli. Hän olisi kuitenkin perillinen, mikä olisi ristiriidassa pöytäkirjan kanssa. Todennäköisemmin ehkä Paulin isän nimi on väärin. Tämä esimerkki osoittaa joka tapauksessa, miten huteralla pohjalla pelkkiin henkikirjoihin perustuva päättely voi olla. Varsinkin kirkonkirjojen takaisella ajalla kaikki mahdollinen lisätieto on tarpeen. Lähinnä lisätietoa saa käräjäpöytäkirjoista. Nekään eivät toki ole virheettömiä. Mitä useampi riippumaton lähde on käytettävissä, sitä parempi.