Auttoisten Kemppilässä tapahtui hurjia kesällä 1672.

Kemppilän ratsumies Yrjö Heikinpoika oli ottanut naapurin Nuutti Matinpojan kanssa olutta. Kotiin palattuaan hän alkoi riehua. Alkajaisiksi hän hajotti neljä ovea ja kaksi ikkunaa, kertoi hänen isoisänsä Nuutti Joosenpoika käräjillä.

Sitten Yrjö oli huutanut isoisälleen: tule ulos vanha kelmi, tappelemaan, mutta Nuutti oli silloin metsässä. Yrjö oli jatkanut tuhotyötään hajottamalla muun muassa uunin ja lyömällä Nuutin miniää kasvoihin. Sitten hän pahoinpiteli Reetta Yrjöntyttären, joka asui Kemppilässä itsellisenä.

Yrjö myönsi muun, mutta kiisti pahoinpitelyt. Reetalle hän sanoi suuttuneensa, koska tämä oli syyttänyt häntä varkaaksi. Reetan näkemys oli erilainen.

Kaksi päivää myöhemmin Nuutti oli hakkaamassa kaskea. Väsyttyään hän ryhtyi lepäämään. Silloin Yrjö hyökkäsi ja alkoi kuristaa häntä kurkusta pajunvitsalla. Älä Jumalan tähden tapa minua, hyvä Yrjö, Nuutti sai sanottua, ja tapaili samalla kirvestä käteensä. Mutta Yrjö sai kirveen haltuunsa ja löi Nuuttia niin että tämä sai neljä haavaa päähän ja yhden käsivarteen. Silloin Nuutti sai puukkonsa esille. Sen huomattuaan Yrjö heitti kirveen pois ja meni metsään. Nuutti lähti näyttämään haavojaan paroni Hornille Nyystölän kartanoon sekä pappilaan. Kun paronin renki oli myöhemmin kysynyt Yrjöltä, miksi hän sellaista meni tekemään, tämä oli vastannut, että humalassa teen pahempaakin.

Yrjön mielestä Nuutti oli pahantahtoisuuttaan liioitellut. Nimismies Sipi Kotka vaimoineen oli nähnyt Nuutin tulevan metsästä verissä päin. Seuraavaksi kuultiin paroni Arvid Hornia. Paroni kertoi, että Nuutti oli tullut puolen päivän aikaan kartanoon kyyneleet silmissä ja kertonut joutuneensa pojanpoikansa mukiloimaksi. Hornin mukaan Nuutin vasemman silmän alapuolella oli munan kokoinen veripatti.

Useita muitakin todistajia kuultiin. Muun muassa eräs sotilaan vaimo, Aune Tuomaantytär, kertoi Yrjön äidin sanoneen hänelle sanat, jotka on kirjattu käräjäpöytäkirjaan suomea muistuttavalla kielellä: ”woij woij sä murhamies, jopa hän farins tappoi”.

Niin kuin väkivaltarikoksilla yleensä, tälläkin oli pitkä historia. Nuutti oli halunnut häätää Yrjön. Joitain vuosia aiemmin hän oli epäillyt Yrjöä viljavarkaudesta. Nuutti esitti käräjillä arvelun, että Yrjö oli halunnut raivata hänet tieltään. Alkoholi poisti estoja, muttei ollut alkusyy. Taustalta paljastuu kateutta ja kapinointia auktoriteettia vastaan.

Käräjillä todettiin, että Nuutti on aina ollut hurskas ja hyväntahtoinen ja edelleen korkeasta iästään huolimatta täydessä ymmärryksessä. Yrjöä puolestaan luonnehdittiin uhkarohkeaksi, hän oli uhkaillut monia kyläläisiä ja häntä oli syytetty varkauksista. Kukaan ei halunnut häntä puolustaa.

Oikeus piti uskottavana, että Yrjö oli aikonut tappaa isoisänsä, ja tuomitsi hänet kuolemaan.

Hovioikeus kuitenkin palautti tapauksen käräjille. Seuraavana talvena kuultiin uudestaan muun muassa nimismiehen vaimoa ja piikaa. Nimismiehen talonväestä osa oli ollut metsätöissä ja osa Tallinnassa, joten muita ei ollut tapahtuma-aikaan paikalla. Samat asiat kuin viimeksi käytiin lävitse ilman että mitään oleellista uutta olisi tullut ilmi. Hornin renki kertoi kysyneensä Yrjöltä myöhemmin, miksi hän oli hajottanut isoisänsä taloa. Yrjö oli vastannut ettei se haittaa, se vanha kelmi saa itse maksaa sakot, kun hänellä on niin paljon. Tuomas Klemetinpoika Kurhilasta oli tavannut Yrjön Anianpellossa. Hänelle Yrjö oli sanonut, että saatana oli mennyt häneen metsässä, ”ottanut hänen hahmonsa” ja yrittänyt kuristaa Nuutin.

Vielä muisteltiin, milloin Yrjö oli ollut käräjillä kiskottuaan isoisäänsä hiuksista. Silloinen lainlukija oli kuollut, eivätkä lautamiehet muistaneet, mutta kappalainen Mustalinuksen mielestä se oli 1665 tai 1666. Asia oli silloin soviteltu niin, että Yrjö antoi Nuutille tupakkaa. Senkin hovioikeus halusi tietää, oliko Yrjö tuomittu viljavarkaudesta.

Yrjö myönsi taas syyllistyneensä humalassa kotirauhan rikkomiseen, mutta kiisti pahoinpitelyn.

Vähän ennen käräjien päättymistä tapahtui yllättävä käänne. Nuutti tuli poikansa Heikin kanssa ilmoittamaan, että hänet on ylipuhuttu. Hän on valmis antamaan Yrjön rikoksen anteeksi tämän pienten lasten takia. Hänellä oli kuitenkin kolme ehtoa. Yrjön piti antaa 10 tynnyriä viljaa ja jättää Nuutti rauhaan, eikä hän saisi koskaan vaatia rästissä olevia ratsumiehen palkkoja.

Anteeksianto tuli kuitenkin liian myöhään. Hovioikeus ei muuttanut päätöstä. Yrjö passitettiin Hämeenlinnaan odottamaan mestausta.

Sitten tapahtui jotain vielä ihmeellisempää. Yrjö Heikinpoika, Juho Matinpoika ja Matti Yrjönpoika sekä viisi muuta pääsivät karkaamaan Hämeenlinnasta, jossa he odottivat mestausta. Yrjö oli käynyt kotona kylpemässä ja ottanut ruokaa, olutta sekä vaatteita ja häipynyt sitten metsään. Huhuttiin, että hän piileskelisi kylän lähimetsässä ja epäiltiin, ettei nimismies edes yritä ottaa karkulaista kiinni, mutta nimismies ja hänen talonväkensä vannoivat, etteivät olleet nähneetkään Yrjöä talvikäräjien jälkeen.

Karkulaiset elättivät itsensä maantierosvoina. Vielä vuotta myöhemmin kesällä 1674 Padasjoen ja Kuhmoisten asukkaita kehotettiin tekemään kaikkensa pahantekijöiden kiinnisaamiseksi. Asukkaita kiellettiin tuntuvan sakon uhalla hyysäämästä karkulaisia.

Loppu täytyy kuvitella itse. Pöytäkirjat eivät kerro kuinka Yrjön lopulta kävi. Saatiinko hänet elävänä tai kuolleena, vai muuttiko hän jonnekin lain kouran ulottumattomiin?


Kommentti

Oikeusvaltio alkoi kehittyä vasta Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla. Vasta silloin oikeudenkäynneissä alettiin tavoitella totuutta. Sitä ennen henkirikoksetkin olivat olleet sopimusasioita ja tuomio määräytyi viime kädessä sukujen ja yksilöiden voimasuhteista. Tässä ja eräässä toisessa jutussa on nähtävissä jäänteitä vanhoista tavoista. Samoihin aikoihin Kuhmoisissa eräs Taneli Ollinpoika selvisi kuolemantuottamuksesta sakoilla, kun omaisilla ei ollut asiassa vaatimuksia (selostettu Kuhmoisten historiassa). Näiden kahden tapauksen vertailu saa oikeuskäytännön näyttämään hieman horjuvalta. Vai onko sittenkään kysymys linjattomuudesta? Kemppilässä väkivalta kohdistui hierarkiassa ylöspäin talon ja suvun päämieheen, Kuhmoisissa oli kysymys vertaisista. 1600-luvun yhteiskunta oli läpeensä hierarkkinen. Hierarkiaa pidettiin yllä tavattoman ankaralla rikoslailla – kymmenistä rikoksista oli säädetty kuolemanrangaistus. Mitä korkea-arvoisempaa loukkasi, sitä herkemmin pää lähti.

Perinteinen oikeuskäsitys ja laki joutuivat Kemppilän tapauksessa lopulta ristiriitaan. Perinteisen oikeuden mukaan teko olisi ollut soviteltavissa, mutta oikeuslaitoksen mukaan ei. Voi myös kysyä minkä oikeuden mukaan auttoislainen nimismies toimi, lakikirjan vai perinnäisoikeuden? Ehkäpä salaliittoteorioissa, joista käräjillä puhuttiin, oli jotain perää? Nimismies tuskin suorastaan auttoi tuomittua, mutta ehkäpä hän ei nähnyt kaikkea tai tehnyt aivan kaikkea mahdollista karkurin kiinniottamiseksi. Englanniksi sanotaan turn a blind eye.

Tiedotusvälineistä voi saada sen kuvan, että väkivalta olisi lisääntynyt. Se on harha. Me elämme väestöön suhteutettuna historian turvallisimpia aikoja. Väkivalta ei ole lisääntynyt, vaan media. Sen sijaan väkivallan luonne on voinut muuttumassa. Sääty-yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa. Siitä seurasi, että myös vihalla oli osoite. Väestön kasvaessa, yhteiskunnan monimutkaistuessa ja hierarkioiden rapautuessa vihanpurkaukset näyttäytyvät useammin sattumanvaraisina. Nykyäänkin on kaunaisia ihmisiä, mutta kaunalla ei aina ole yhtä selvää kohdetta kuin ennen (perheenpää, aateli jne). Tietysti myös yksilön tuhovoima on kasvanut.