”Rahvas taipui säätyvaltaan 1600-luvulla niin kuin taipuu se, joka ei muuta voi: nöyristellen, totellen, alistuen.”

Näin kirjoitti Heikki Ylikangas kirjassaan Suomen historian solmukohdat (2007: 75). Harmoisissa eivät kaikki aina muistaneet totella nöyrästi.

Hukin talosta ei ollut saatu sakkoja perittyä. Veroja sieltä ei kruununvouti kantanutkaan, koska Hukki oli läänitetty liivinmaalaiselle kenraali von Adrikasille, kuten suurin osa Kuhmoisista. Kun Hukin taloon tuli vouti ulosmittaamaan karjaa, vanhin poika Erkki oli kirveen kanssa vastassa. Vouti joutui pakenemaan naapurin pirttiin. Erkki hakkasi ulkona seinää ja huusi, että ”tule ulos, sinun aikasi on tullut”.

Vouti ei uskaltanut mennä ulos. Sen sijaan hän lähetti Padasjoelta apuvoimiksi tulleet nimismies Hartvik Mannisen ja lautamies Sipi Erkinpojan ottamaan selvää asioista. Mutta heti kun Erkki kuuli oven käyvän, hän hyökkäsi huutaen ja kirvestä heiluttaen. Osumia ei kuitenkaan tullut.

Oli aika uhota, mutta tuli myös aika nöyrtyä. Kesällä 1660 pidetyillä käräjillä Erkille luettiin kuolemantuomio. Ennen tuomion julistamista Erkki purskahti itkuun ja anoi polvillaan armoa. Erkin armonanomus on kirjattu muuten ruotsinkieliseen pöytäkirjaan suomeksi:

Jumala armahtakon minun köyhän miehen pääleni, pahoin minä kyllä minun hulludesani ia pahan sisuni kauta olen tullut tehnexi, muuta armot on parembi cuin duomio.

Paikalliskäräjien kuolemantuomio ei ollut täytäntöönpanokelpoinen, vaan tuomio alistettiin hovioikeuden päätettäväksi. Hovissa tuomiota on ilmeisesti lievennetty, koska Erkki oli tämän jälkeen Hukin isäntänä monia vuosia.

Nöyryyttä pidettiin yllä kovilla rangaistuksilla. Myös tässä pöytäkirjassa mainitaan tuomiota vaaditun ”muille varoitukseksi”. Ylikankaan mukaan sotaväenotot osuivat pahimpiin rettelöitsijöihin. Tämä näkyy pätevän tässäkin tapauksessa: Erkki on todella merkitty sotilaaksi.

Hukin Erkin yhden miehen kansannoususta ei kuitenkaan pidä tehdä kovin pitkällemeneviä historiallisia johtopäätöksiä. Hukki nimittäin tappeli yhtä lailla myös veljiensä ja naapuriensa kanssa. Veljekset tappelivat niin, että von Adrikas määräsi talon kahdelle vanhimmalle, Erkille ja Matille. Yrjön ja Heikin oli poistuttava. Jo 1663 Erkki oli taas käräjillä, sillä kertaa tappelusta naapuri Risto Heikinpoika Litun kanssa. Hukin kapinassa oli kysymys pikemminkin mistä tahansa syystä herkästi syttyvästä temperamentistä, kuin yhteiskuntakritiikistä. Erkki oli siitä johdonmukainen, että hän suuttui kaikille. Luonteeseensa Erkki itsekin vetosi armonanomuksessaan.

Erkistä oli siis helppo tehdä varoittava esimerkki siitä kuinka esivaltaa vastaan nouseville käy. Pelottelu ilmeisesti toimi, päätellen siitä että tiedot kuhmoislaisten kansannousuista ovat perin harvinaisia.

Erkin luonteenpiirre oli ilmeisesti isänperintöä. Hänen isänsä Yrjö Matinpoika Hukki oli 1632 käräjillä lyötyään naapuriaan Heikki Littua kirveellä, niin että tämä sai lihashaavan. Maksettavaa tuli kuusi rahaa, joista kolme oli korvausta Litulle. Syksyllä 1636 Yrjöä sakotettiin siitä, että hän oli vienyt Vähä-Litun tuvan oven Heikin ollessa sisällä pirtissä.

Sivumennen mainittakoon, että vanha Yrjö Matinpoika Hukki oli elossa vielä 1668. Hän nimittäin syytti nimismies Mannista kunnianloukkauksesta. Hartvik oli tiemmä sanonut Yrjöä kelmiksi. Kysymys oli siitä, että Mannisen mielestä Yrjö ei olisi saanut todistaa Jokioisten ja Nyystölän rajariidassa. Lainlukija todisti, että Yrjö oli vapautettu lautamiehen toimesta vain vanhuuden heikkouden vuoksi. Muuta vikaa Manninenkaan ei osannut Yrjöstä yksilöidä, kuin että hän oli tappanut naapurinsa vuohen – ja sekin yli 30 vuotta sitten. Manninen sai sakot. Vanha lautamies osasi käyttää laillisiakin keinoja. Maine oli tärkeä agraariyhteisössäkin, joskaan ei yhtä tärkeä kuin pikkukaupungeissa. Kunnianloukkaustuomioiden määrä romahti vasta 1900-luvulla. Siihen on pienyhteisöjen hajaantumisen lisäksi vaikuttanut myös tutkinta- ja syytekynnys.

***

Aivan ainoalaatuinen ei Hukin kapina ollut. Syksyllä 1665 Pekka Luukkaanpoika Puukila Anttulasta oli soittanut suutaan kruununnimismiehelle ja kolmelle lautamiehelle näiden ollessa ulosmittauspuuhissa. Väkivallalla ei kuitenkaan ollut edes uhattu. Pekka tuomittiin kunnianloukkauksesta sakkoihin. Rangaistusta vaati sama vouti kuin Hukillekin.

Tällaisten juttujen vähyydestä päätellen useimmat oppivat pidättelemään. Tai sitten kaikki voudit eivät olleet yhtä herkkiä viemään asioita oikeuteen.