Tappo ja pahoinpitely ovat nykyään rikoksia niin kuin ne olivat 1600-luvullakin. Monet silloiset rikokset, kuten esimerkiksi noituus ja eläimeen sekaantuminen ovat sitä vastoin oudompia. Yllättävää voi myös olla, että työttömyyskin on ollut käytännössä kriminalisoitua.

Ensimmäinen palkollissääntö annettiin vuonna 1664 ja sitä tiukennettiin 1686. Sen mukaan jokaisen tilattoman oli hakeuduttava toisen palvelukseen. Säännön ilmeisenä tarkoituksena oli aateliskartanoiden työvoiman turvaaminen. 1600-luvun puolivälissä nimittäin yli puolet viljelymaasta oli aatelin hallussa, läänitettynä tai muuten.

Ruotsin lainsäädäntö ei ollut eurooppalaisittain erityisen tiukka. Saksassa työttömän sai tavattaessa hirttää lähimpään puuhun ilman sen kummempaa oikeudenkäyntiä.

Varallisuus kasautui 1600-luvun mittaan, kunnes järjestelmä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Eliitin ylellisyystuotteiden varassa mikään talous ei kauan pyöri. Tästä voi nyt tulla mieleen Marxin pari vuosisataa nuorempi filosofia, mutta 1600-luvulla kapinaan ei noussut työväenluokka, vaan kuningas. Erilaisia etuuksia ja helpotuksia oli tullut jaelluksi niin avokätisesti, että kruunu joutui rahoitusvaikeuksiin. 1680-luvun alussa alemmat säädyt nostivat Kaarle XI:n itsevaltiaaksi. Hän toteutti ison reduktion eli aatelin läänitysten osittaisen peruutuksen. Säätyihin kuulumattomilla työn orjilla ei ollut tässä poliittisessa mullistuksessa osaa eikä arpaa.

Samaan aikaan kun tilattomilla oli palveluspakko, myös talonpoikien oikeutta pitää täysi-ikäisiä lapsiaan tilansa töissä rajoitettiin. Tiukimmillaan palkollissääntö oli pikkuvihan alla, 1730-luvun lopulla, jolloin talonpoikaistilalla sai työskennellä enintään yksi mies- ja yksi naispuolinen jälkeläinen. Tämä sääntö kumottiin jo kahdeksan vuoden jälkeen. Sääntelyn purkaminen alkoi.

Yleisesti ottaen väestö ei 1600-luvulla päässyt kasvamaan. Kuhmoisissa tosin väitettiin itsellisiä olleen haitaksi asti jo 1662, jolloin nimismies Sipi Kotka Auttoisilta määrättiin häätöpuuhiin. Koska Kuhmoisten kirkonkylä sijaitsi tärkeän vesireitin varrella, kaikki itselliset eivät ehkä olleet omaa tuotantoa.

Tilojen määrä laski ja torppia perustettiin 1600-luvulla vain vähän. Vähäisen väestönkasvun söivät sotaväenotot, katovuodet ja taudit. Sotilaiksi otettiin ensisijaisesti tilattomia miehiä. Työttömyyteen oli yleensä jokin erityinen syy, kuten esimerkiksi sotilaskarkuruus, rikosvastuun pakoilu tai leimaava ominaisuus tai sairaus. Osasta tuli itsellisiä sosiaalisen poikkeavuuden – joko kirjoitettujen tai kirjoittamattomien normien rikkomisen – takia ja toisaalta ulkopuolisuus oli omiaan korostamaan poikkeavuutta (ns. kylähullut). Mitä eristyneempi ihminen oli, sitä oudommalta hän alkoi muiden silmissä näyttää. Ryhmädynamiikka pyrkii usein kasvattamaan ihmisten välisiä ehkä alun perin pieniä eroja. Työttömyys ja sopeutumattomuus eivät ole koskaan olleet sama asia, mutta aina ne ovat liittyneet osittain toisiinsa. Jokainen sosiaalinen systeemi – olipa se minkä kokoinen hyvänsä – tuottaa ja tarvitsee aina omat ulkopuolisensa. Jos on meitä, on myös niitä, mustia lampaita ja syntipukkeja. Tähän viittaa se, että ”liikaväestöä” oli ainakin jonkin verran silloinkin, kun väestönkasvu oli pienimmillään ja työvoimapulaa valitettiin. Isoa kuvaa sellaiset poikkeusyksilöt eivät kuitenkaan muuta.

***

Palkollissäännön rikkomisesta saattoi joutua käräjille itsellisen lisäksi myös talon isäntä.

Ratsumestari Johan Tandefelt valitti syksyllä 1688, että Risto Rusinpoika Nikkaroisista oli useista varoituksista huolimatta hyysännyt kahta itsellistä.

Yksi heistä oli Antti Heikinpoika Tounas, ukkomies Längelmäeltä. Hän oli jättänyt perheensä ja karannut Sysmään, kun häntä oli Päijänteen vastarannalla Padasjoen käräjillä syytetty aviorikoksesta nyystöläläisen naisen kanssa. Riston mielestä Antti oli hänen renkinsä, mutta henkikirjoihin häntä ei ollut sellaiseksi merkitty.

Toinen epäilyttävä tyyppi oli karannut ratsumies Simo Mikonpoika, jonka sanottiin elättävän itsensä naapureilta varastelemalla. Hänen sanottiin olevan hyväkuntoinen nuorimies, eli työkyvytön hän ei ollut. Laiskuriksi ja irtolaiseksi häntä moitittiin.

Risto Rusinpoika sai vuoden 1686 palkollissäännön perusteella 40 markan sakot. Lisäksi vouti määrättiin ottamaan laiskurit kiinni ja saattamaan oikeuden eteen. Antille määrättiin vielä saman vuoden lopulla Padasjoen käräjillä 80 hopeataalarin sakko, joka muunnettiin ruumiilliseksi rangaistukseksi. Aviorikoksesta olisi voinut tulla kovempikin rangaistus, mutta hän oli ensikertalainen. Simosta ei ole tarkempaa tietoa.

Hallinnon näkökulmasta irtolainen oli laiska. On syytä muistaa, että jokaisella irtolaisella on oma historiansa, joka harvemmin päätyi asiakirjoihin. Esimerkiksi sotilaskarkuruus oli yleistä, koska olot olivat surkeat. Ruokaa oli vähän ja se oli laadultaan huonoa. Saattoi esimerkiksi tapahtua, että pilaantuneesta lihasta leikattiin vain pahimmin mädäntyneet kohdat pois, loppu savustettiin ja syötettiin sotilaille. Myös vilja oli toisinaan kastunutta, homeista tai itänyttä. Sairaanhoito oli olematonta ja hoitomenetelmät joskus vaarallisempia kuin hoidettavat vaivat. Tuhatmäärin sotilaita kuoli näkemättä vilaukseltakaan vihollissotilasta. Sotilaiden pahimpia vihollisia olivat mikrobit. Sotilaaksi ryhtyminen oli harvoin vapaa valinta. Vapaasti sai valita huonon ja vielä huonomman vaihtoehdon väliltä.

Elämäntapatyöttömiä lienee ollut perin vähän, jos ollenkaan. Oikeastaan on harhaanjohtavaa puhua työttömyydestä. Tilattomilla ei varmaankaan ollut tekemisestä puutetta, sillä ei vain tullut toimeen. Monet itselliset elivät osin omavaraistaloudessa, osin pienillä työsuorituksilla, kerjäämällä tai varastamalla. Maataloustyö oli kausiluonteista. Vielä paljon myöhemminkin oli tyypillistä että pienissäkin taloissa ja jopa torpissa, joilla ei ollut varaa pitää vakituista renkiä tai piikaa, oli kierteleviä ihmisiä kausiapulaisina.

Ajan asiakirjoissa ei käytetä sanoja työttömyys tai työtön, vaan niihin tilattomiin, jotka eivät olleet toisen palveluksessa, viitataan sellaisilla sanoilla kuin itsellinen tai irtolainen. Työttömyys käsitteenä lienee syntynyt myöhemmin väestönkasvun ja kaupungistumisen myötä.

Käsityöammatin harjoittaminen oli vaihtoehto vain harvoille ja valituille. Aluksi käsityöammattia sai harjoittaa vain kaupungeissa. Vuonna 1680 sallittiin maaseudulla pitäjänkäsityöläiseksi (suutari, räätäli, seppä) ryhtyminen, yleensä vain yksi pitäjää kohti. Ne jotka mestarin arvostettuun asemaan pääsivät, valvoivat etuaan tarkasti, luvattomasta ammatinharjoittamisesta joutui herkästi käräjille. Lupaprosessi oli kankea. Ruotsin ajan työmarkkinat olivat kaikkea muuta kuin vapaat.

***

Talonpojat eivät muodostaneet suljettua säätyä, vaan etenkin huonoina aikoina itselliseksi luisumisen vaara oli myös talonpojalle todellinen. Toisaalta myös sosiaalinen nousu oli mahdollinen. Etenkin autioitumisen ollessa suurta uusia yrittäjiä tiloille otettiin tilattomistakin ja autioituneen tilan viljelykseen ottajaa tuettiin useiden vuosien verovapaudella.

Kesällä 1700 Yrjö Sipinpoika ja Annika Mikontytär Sysmän Kirkkolassa vaativat osaa Kirkkolan rusthollin sadosta ja syyttivät lisäksi kruununasiamies Krookmania pahoinpitelystä. Kävi kuitenkin ilmi, että Yrjö oli verorästien takia menettänyt talonsa hallinnan. Hänen vaatimuksiinsa sadosta ei suostuttu, vaan kaikki kaskesta saatukin meni velkoihin. Sen sijaan Yrjöä vaadittiin korvaamaan lehmä, jonka hän oli ”ominut” ratsumestari Tandefeltiltä sekä aitta, jonka hän oli siirtänyt pois tontilta. Pahoinpitelysyytöskään ei johtanut mihinkään. Kruunun näkökulmasta Krookman oli vain estänyt Annikaa, kun tämä oli yrittänyt ottaa takaisin ulosmitatun vasikan. Krookman vaati, että Yrjö ja Annika häädettäisiin kylästä, koska he olivat nyt itsellisiä. Yrjö ja Annika kokivat tulleensa ryöstetyiksi ja kaltoin kohdelluiksi, mutta oikeuden hakeminen kääntyi heitä itseään vastaan.

Se mitä lukee arkistoissa ei ole sama kuin suomenkielisen väestön todellisuus. On esimerkiksi epäilty, etteivät ihmiset aina itse tienneet tilansa maanluontoa. Olen itsekin nähnyt, kuinka ihmisille on jopa vuosikymmenien päästä tullut yllätyksenä, etteivät he omistakaan tilaansa. Tietämättömyydestä kertoo myös käräjille kuulumattomien juttujen suuri määrä, siis kruununtilalliset pyrkivät esiintymään käräjillä ilman että heillä oli siihen valtuuksia. Näkemys omistusoikeudesta ja sen juridisista seurauksista oli kruunulla ja alamaisilla erilainen. On kuitenkin muistettava ettei talonpoikaissääty ollut yhtenäinen joukko: paitsi säätyjen välillä, myös säätyjen sisällä oli huomattavia varallisuus- ja tuloeroja. Oli varmasti myös asioista hyvin perillä olevia talonpoikia.

***

1690-luvun nälkävuosien, 1710-luvun ruton ja 1721 päättyneen isonvihan yhteisvaikutuksena työvoimapula oli 1700-luvun alussa niin paha, että kruunu havahtui tilanteeseen ja aloitti aktiivisen väestöpolitiikan. Jo mainitun sääntelyn purkamisen lisäksi avioliittoon pääsyä helpotettiin – jopa avioliittopakkoa ehdotettiin, mutta se ei sentään koskaan toteutunut. Lisäksi torppien perustaminen sallittiin ensin perintö- ja 1700-luvun puolivälissä myös kruununtiloille. Väestö kasvoi Ruotsin ajan lopulla voimakkaasti. Väestönkasvu ei tietenkään ollut pelkästään väestöpolitiikan seurausta, vaan siihen myötävaikuttivat myös rauhallisemmat ajat, suotuisampi ilmasto ja terveydenhoidon kehittyminen. □