Ruotsin ajan papit olivat maanviljelijöitä. Kuten edellisestä artikkelista kävi ilmi, Kuhmoisten kirkkoherra Kristian Gååsman viljeli 1700-luvun alussa Äkämäen Korppilaa. Varsinaista pappilaa ei Kuhmoisissa vielä silloin ollut. Koska kyseessä oli kruununtila, jonka verot oli osoitettu everstiluutnantin palkkaukseen, hän joutui maksamaan tälle upseerille ”vuokraa”. Gååsman oli kuitenkin kato- ja sotavuosina köyhtynyt ja velkaantunut ja seurakuntakin oli pieni ja köyhä.

Ajat olivat papistollekin kovat vielä sodan päättymisen jälkeenkin. Isonvihan aikana venäläiset kiduttivat Jämsässä viimeisen Svanstrupe-suvun papin kuoliaaksi (ks. Jämsän historia). Gååsman säilytti henkensä, mutta joutui olemaan 27 viikkoa vankeudessa, josta hän vapautui vaimonsa keräämien lunnaiden ansiosta. Piina ei kuitenkaan päättynyt vuoden 1721 rauhaan. Vielä 1727 Gååsmanit joutuivat viranomaisten – tällä kertaa Ruotsin kruunun – kovakouraisuuden uhreiksi. (sk 1727)

Tapahtumat saivat alkunsa, kun Padasjoen nimismies Lars Arrenius tuli kahden lautamiehen ja varusmestari Gabriel Åhmanin kanssa Korppilaan. Lautamiehet olivat Risto Simonpoika Tapialasta ja Jaakko Juhonpoika Kauratteelta.

Tervehdyksiä vaihdettiin ja paloviinaa tarjottiin vieraille. Tulijat kertoivat tulleensa hakemaan everstiluutnantti Carl Dettlof Schmidefeldtin saatavia.

Kirkkoherra oli ihmeissään: paroni ja maaherrahan oli myöntänyt hänelle joulukuussa 1724 viisi vapaavuotta maksuista. Kirkkoherra tarjosi paperia nimismiehelle, mutta tämä vain sylkäisi ja sanoi että hänellä on täytäntöönpanomääräys. Kirjallista määräystä nimismies ei tosin kirkkoherran pyynnöstä huolimatta suostunut esittämään.

Kirkkoherra tarjosi nyt 20 taalarin arvosta plootuja sekä karhunnahkaa. Nimismiehelle kelpasi vain kulta tai hopea. Jos niitä ei ollut, otettaisiin karjaa.

Tässä vaiheessa kirkkoherra aavisti, että tämä ei päättyisi hyvin, ja vetäytyi takavasemmalle. Pahaksi onneksi vanha tuttumme, kirkkoherran rouva Maria Larsdotter (Tandefeldt) ei antanut periksi yhtä helposti. Peräänantamattomuus johti seurauksiin, jotka järkyttivät Gååsmaneja perusteellisesti.

Ensin Maria tarjosi nimismiehelle aitan avainta, että hän ulosmittaisi karjan sijasta viljaa. Myös haasiassa kuivumassa olleita rukiita hän ehdotti. Nimismiestä eivät kuitenkaan viljat kiinnostaneet, vaan hän lähti seurueineen kohti karjaa, joka oli illan lähestyessä tullut pihaan. Pihalla tilanne kärjistyi käsirysyksi. Nimismies tarttui Marian vasempaan käteen ja kaatoi hänet maahan. Marian mukaan nimismies myös potkaisi häntä rintaan.

Maassa ollessaan kirkkoherran rouva löysi sieltä käteensä puun. Ylös päästyään hän alkoi huitoa sillä nimismiestä nenään. Verta vuotava nimismies tarttui nyt rouvaa myssystä, joka repesi.

Åhman lähti ottamaan karjaa kiinni. Kun Maria yritti vielä mennä Åhmanin ja karjan väliin, Åhman uhkasi häntä kolme kertaa miekalla. Åhman työnsi miekan Marian rintaa vasten ja huusi lävistävänsä Marian, jos hän ei väisty.

Seuraavana aamuna Maria sai keskenmenon. Hän valitti syyskäräjillä ettei sen jälkeen ole nähnyt tervettä päivää eikä vieläkään tiedä kuinka hänen käy.

Asian oikeuskäsittely osoittautui vaikeaksi, koska Åhman ei ilmaantunut käräjille, eikä Arrenius suostunut Åhmanin poissaollessa sanomaan asiasta mitään. Arreniuksen oli syytäkin valita sanansa tarkkaan, sillä jos hänet todettaisiin syylliseksi, hän saattaisi menettää päänsä. Asiaa lykättiin kerta toisensa jälkeen.

Sotilashenkilöiden komennuspaikka saattoi vaihtui, joten heitä oli useinkin vaikea saada käräjille. Myös suoranaista venkoilua tapahtui. Osa aatelistosta ja päällystöstä suhtautui paikalliskäräjiin ylimielisesti.

Kaikki ei yhdellä iskulla muuttunut hyväksi, kun rauhansopimus kirjoitettiin 1721, vaan isonvihan pitkä varjo ulottui vuosien ja vuosikymmenien päähän. Pitkä miehitysaika epäilemättä raaisti monia. Isonvihan aikana vallitsi pahimmillaan anarkia, jolloin jokainen yritti vain selviytyä. Kovaotteisia nimismiehiä oli toki jo ennen isoavihaa, joten kaikkea ei voi laittaa sen syyksi, mutta vaikutuksensa sillä epäilemättä oli. Arrenius oli siitä poikkeuksellinen nimismies, että hän palveli kahta eri hallintoa. Hän oli myös paikkakuntalainen. Usein oma koira puree kipeimmin.

Miten sitten kävi?

Asiaan saatiin ratkaisu vihdoin viimein syksyllä 1730, kolme vuotta tapahtumien jälkeen. Sitä ennen kuultiin useita todistajia.

Kukaan todistaja ei ollut läsnä keskenmenon sattuessa. Maria Matintytär kertoi nähneensä kirkkoherran rouvan Teppolassa ja kuulleensa keskenmenosta, mutta sikiötä hän ei nähnyt. Hän kertoi Marialla olleen sellaiset vaatteet kuin naisilla yleensä oli ”sellaisena” aikana. Hebla Erkintytär ja Pörvälän emäntä olivat tehneet samanlaisia havaintoja Marian käydessä Pörvälässä. Marian sanottiin kärsivän "naisellisesta heikotuksesta", jonka arveltiin johtuvan keskenmenosta.

Seuraavaksi Gååsman esitti paroni Hornin rouvan Ebba Myhrin ja hänen tyttärensä Ebba Catharina Hornin allekirjoittaman ja 19.3.1728 päivätyn todistuksen. Oikeus halusi kuulustella viimeksi mainittua. Hän kertoi yhdessä nyttemmin edesmenneen Liisa Yrjöntyttären kanssa nähneensä sikiön Gustav Arreniuksen talossa syksyllä 1727. Gustav Arrenius oli kappalainen ja nimismiehen veli. Todistaja kertoi, että sikiö oli vähän sormea pidempi ja sen pää oli vähän musketinkuulaa pienempi. Hän ei kuitenkaan tiennyt milloin keskenmeno oli tapahtunut.

Gååsmanit kertoivat, että heidän nuorin lapsensa, poika, syntyi jouluna 1712. Sen jälkeen Maria ei synnyttänyt eikä hänellä ollut keskenmenoja ennen syksyä 1727.

Nimismies kiisti pahoinpitelyn. Hän myönsi vain tarttuneensa Marian käteen sen jälkeen kun oli itse saanut puun naamaansa. Nimismies toi myös esiin, että jo väitettyä keskenmenoa seuraavana päivänä Gååsmanit olivat matkustaneet Vesivehmaalle ja sen jälkeen Lammille eikä Marian heikkoudesta silloin ollut merkkiä. Todistajien myöhemmin joulukuussa havaitsema heikotus saattoi olla ajasta eikä keskenmenosta johtuvaa. Epäilyttävänä pidettiin myös sitä, ettei Maria halunnut äitiään kuultavan asiassa.

Oikeus ei katsonut toteennäytetyksi, että Arrenius olisi aiheuttanut keskenmenon, vaan vapautti tämän syytteestä. Sen sijaan omavaltaisesta ulosmittauksesta ja paronin kirjeen ylenkatsomisesta sekä Arrenius että Åhman määrättiin 40 hopeataalarin sakkoon ynnä korvaamaan kulut.