Talonpoikien velvollisuutena oli omien töiden lisäksi muun muassa osallistua armeijan kuljetuksiin omalla hevosella. Kuhmoisista ja Padasjoelta olisi sitä varten osan kyytivelvollisista pitänyt lähteä lähelle Hämeenlinnaa Pohjoisen kylään ja osan Vanhakylään. Syksyllä 1741 suuri joukko isäntiä oli käräjillä, koska he olivat jättäneet saapumatta kokoontumispaikoille elokuussa. Tämän väitettiin suuresti hidastaneen armeijan liikkumista.

Parinkymmenen vuoden rauhallinen jakso oli juuri päättynyt. Heinäkuussa 1741 Ruotsi julisti sodan Venäjälle, mutta ei ehtinyt edes hyökätä, kun venäläiset jo rynnistivät vastaan. Elokuussa Suomen historian verisin taistelu Lappeenrannassa käytännössä ratkaisi sodan Venäjän eduksi. Seurasi välirauha, jonka Venäjän keisarinna kuitenkin purki alkuvuodesta 1742. Venäjä miehitti Suomea runsaan vuoden ajan. Turun rauhassa Ruotsin ja Venäjän rajaa hilattiin jälleen lännemmäs, mutta pääosa Suomea palautui jälleen Ruotsin hallintaan.

Poissaolosta syytetyt olivat Antti Knuuttila ja Kustaa Mustapää Vesijaolta, Kustaa Simola, Olli Uotila, Perttu Myysälä Tapialasta, Matti Korppila Äkämäestä, Martti Ylipuukila ja Tapani Muurila Lästilästä, Sipi Hukki, Risto Hovila, Heikki ja Jaakko Kuttila sekä Lauri Rekola Päijälästä ja Heikki Venttola. Heikki Matinpoika Auttoisilta ja Heikki Yrjönpoika Päijälästä jättivät saapumatta käräjille ja saivat siitä kahden taalarin sakon.

Käräjille saapuneet syytetyt saivat puolustautua. Antti Knuuttila selitti, että hänen juuri taistelusta palannut sotilaansa oli ottanut talon ainoan hevosen ja lähtenyt armeijaan. Siihen lautamiehet heti sanoivat, että Antilla on useampi kuin yksi hevonen.

Kustaa Mustapään puolesta selitti hänen vaimonsa Kaarina Yrjöntytär, että Kustaa oli ainoa mies talossa eikä hänellä ollut eväitäkään, joten hän ei voinut lähteä.

Simolalla ja Uotilalla oli kummallakin vain yksi hevonen, eikä eväitä. Korppila peesasi edellämainittuja.

Martti Ylipuukila kertoi olleensa sairaana. Hän ei kuitenkaan voinut kiistää, etteikö joku talonväestä olisi voinut lähteä hänen sijastaan.

Tapani Muurilan vaimo oli sairas. Sitä paitsi talon ainoa hevonen oli hänellä vasta koeajalla.

Perttu Myysälä oli tosin ollut kunnossa, mutta koko muu talonväki oli sairaana, joten hän oli joutunut yksin hoitamaan heitä. Tarkempia todisteita hänellä ei kuitenkaan ollut.

Sipi Hukin hevonen ontui. Taaskin todisteet puuttuivat.

Risto Hovila sanoi jääneensä kotiin, koska ei saanut ketään lähtemään mukaansa.

Kuttilat väittivät, etteivät olleet kuulleet asiasta kuulutettavan kirkossa. Lautamiehet ja käräjäyleisö väittivät heti vastaan, että kyllä oli täsmällisesti kuulutettu ja että kyytivelvolliset olivat yleisesti tiedossa. Tiedonpuutteeseen oli siis turha vedota.

Lauri Rekolalla oli vain yksi hevonen, jota ilman talon töistä ei olisi selvitty.

Heikki Venttola oli Vesivehmaalla värväystilaisuudessa ainoalla hevosellaan, eikä talossa ollut toista kuskiakaan.

Kenenkään selitystä ei hyväksytty, vaan kaikki saivat kuuden taalarin sakon tai vaihtoehtoisesti neljä päivää vedellä ja leivällä. Sovellettu lainkohta oli vuoden 1719 marssijärjestyksen toisen pykälän neljäs artikla.

Epäselväksi jäi, mikä olisi kelvannut lailliseksi esteeksi. Ehkä kuolema?

Toisaalta rangaistuksia voi pitää melko lievinä ottaen huomioon, että oli sota-aika.

*

Kuljetuksiin liittyviä epäselvyyksiä oli vielä talvella 1744. Fabian Ristonpoika (Rantala) Anttulasta, Perttu Pertunpoika ja Olli Mikonpoika (Uotila) saivat kahden taalarin sakot poissaolosta. Nimismies Wirlander oli heidät haastanut siitä, että he eivät olleet lähteneet Tuulokseen.

Kyyditykset aiheuttivat erimielisyyksiä myös säntien välillä. Heikki Kaaponpoika (pitäisi ehkä olla Heikki Aaponpoika Pörvälä) Tapialasta vaati silloin Aapo Petterinpoikaa (Paaja) osallistumaan Tenholan matkan kuluihin. Sotaväki oli noussut siellä laivaan. Vilkkaan keskustelun päätteeksi Aapo suostui maksamaan kuusi kuparitaalaria sekä vastaamaan sotilaiden kotimatkasta.

*

Toisin kuin edellisen sodan aikaan, oikeuslaitoksen toiminta ei nyt halvaantunut vaan se jatkoi tavallisten asioiden jauhamista: joku oli nimitellyt naapuriaan paskahousuksi, jonkun heinälatoon oli murtauduttu, jonkun matkarahat olivat kortteripaikassa hävinneet ja niin edelleen. Suoranaiset sotatoimet häiritsi sisämaan asukkaiden arkea tällä kertaa varsin vähän.

Päijänteen rannoilla sotatoimia suurempi ongelma oli Päijänteen pinnan äkillinen nousu, jonka seurauksena vesi tulvi pelloille monin paikoin ja satoja jäi saamatta samaan aikaan, kun niitä olisi pitänyt luovuttaa armeijan tarpeisiin. Kuhmoisten rantakylissä syötiin pettua ja muuta hätäravintoa. Tilanne äityi niin pahaksi, että kuhmoislaisten piti toistuvasti anoa maaherralta apua.