Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla Inkerinmaa kuului Ruotsiin, mutta suuressa pohjan sodassa Ruotsi menetti sen Venäjälle. Sotien yksi seuraus on pakolaisuus. Niin nytkin. Moni lähti karkuun ja osa heistä päätyi Päijänteen rannoille.

Vanha messinkiseppä Aaro Ollinpoika asettui vaimonsa Reetan kanssa Kuhmoisiin. Maata hän ei omistanut, eikä hänellä ollut lupaa harjoittaa sepän ammattia Kuhmoisissa. Mikä neuvoksi? Mistä saada ruokaa itselle ja vaimolle, sekä hepalle apetta?

Janoisia on aina ja kaikkialla. Aaro päätti perustaa salakapakan Äkämäkeen.

Talvella 1735 Aaro oli käräjillä syytettynä laittomasta alkoholinmyynnistä. Paroni Hornilla oli siihen yksinoikeus. Mutta kun Aaro pyysi tekoaan anteeksi, paroni ”kristillisestä säälistä” antoi asian olla (”vain tämän kerran”) sillä ehdolla, että Aaro lupaisi lopettaa salakaupan. Aaro joutui maksamaan vain yhden taalarin oikeudenkäyntikuluja. Paroni ei siis ollut täysin sydämetön julmuri, vaan hänellä oli jonkinlaista ymmärrystä vähäväkisimpiä kohtaan.

Samoilla talvikäräjillä Yrjö Juhonpoika syytti Aaroa siitä, että hän oli antanut Aarolle puoli tynnyriä ruista, jotta Aaro opettaisi hänelle sepäntöitä, mutta Aaro ei ollut pitänyt lupaustaan. Kävi kuitenkin ilmi, että Yrjö oli ollut Aaron luona opissa kaksi kuukautta ja nauttinut ylöspitoa ilman että hänestä oli ollut ”mitään hyötyä tai apua”. Niinpä Yrjön kanne todettiin aiheettomaksi.

Aaro puolestaan piti Yrjöä vastuullisena hevosensa kuolemasta, mutta kun Aarolla ei ollut todistajia, asia lykättiin. Näyttää kuitenkin siltä, ettei Aaro saanut todistajia hankittua.

Ikävä kyllä Aaro ei lopettanut salakauppaa. Jo seuraavana vuonna hän oli taas samasta syystä syytettyjen penkillä. Juho Heikinpojan (Puukila) ja Mikko Ristonpojan (Korppila) todistuksen mukaan hän oli myynyt olutta viljaa, olkia ja polttopuuta vastaan. Tällä kertaa kristillisyydestä ei enää puhuttu mitään, vaan Aarolle tuli 40 markan sakko ja lisäksi yksi taalari kuluja. Koska hän ei pystynyt maksamaan, rangaistus muunnettiin raipoiksi.

Aaro ei ollut ainoastaan vastaajana käräjillä. Vuonna 1736 hän syytti padasjokelaista Anna Pertuntytärtä siitä, että hän oli saanut vain puolet tilaamastaan lehmännahkasta. Aaro yritti niihin aikoihin ansaita vähän rahaa valmistamalla vöitä ja siihen hän tarvitsi nahkaa. Anna selitti, ettei hän alunperinkään ollut myynyt kuin puolikkaan. Kun Aaro ei pystynyt muuta näyttämään, hän hävisi kanteensa ja joutui korvaamaan Annan oikeudenkäyntikulut.

Vielä syksyllä 1737 Aaro saapui jo tutuksi käyneeseen käräjäsaliin. Tällä kertaa hän valitti, että häneltä vaadittiin vuosilta 1729 ja 1730 verorästejä yhteensä kaksi taalaria 29 äyriä, vaikka hänet oli jo 1728 vapautettu henkiverosta. Lautamiehet tiesivät kertoa, että Aaro ja hänen vaivainen vaimonsa olivat yli 70-vuotiaita ja täysin kuhmoislaisten hyväntahtoisuuden varassa. Itse he eivät kyenneet itseään elättämään. Lautamiesten mukaan he eivät omistaneet mitään, millä olisivat voineet rästit maksaa.

Viimeinen merkintä Aarosta Kuhmoisten kirkonkirjoissa on: lähtenyt kerjuulle 1742. En tiedä missä hän saavutti matkan pään.