Kirjoitin joskus ammoisina aikoina Kaapo Yrjönpoika Keikkalan kokemista vaikeuksista. Tässä kirjoituksessa palataan ajassa taaksepäin, 1750-ja 60-lukujen taitteeseen.

Kenttävääpeli Taube oli merkityttänyt Kaapo Yrjönpojan rengikseen, mutta Kaapo oli syyskuussa 1757 karannut. Lokakuussa Taube hankki virka-apua ja haetutti Kaapon takaisin, mutta hän karkasi heti uudestaan.

Talvikäräjillä 1758 Mikko Yrjönpoika selitti, että Kaapo oli ollut hänen renkinsä. Koska Kaapo oli hänen mielestään oikeudettomasti merkitty manttalikirjoituksessa Tauben rengiksi, hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan veljensä takaisin. Oikeuden mielestä Kaapo ei kuitenkaan koskaan ollut Keikkalan renki, vaan oikeus piti häntä irtolaisena. Mikko tuomittiin irtolaisen suojelemisesta kymmenen taalarin sakkoon ja korvaamaan Tauben oikeudenkäyntikuluina viisi taalaria. Sen sijaan Tauben vaatimus vuoden rengin palkasta hylättiin.

Samojen käräjien ollessa lopuillaan Kaapon todettiin jälleen karanneen. Hänet tuomittiin poissaolevana korvaamaan vuoden rengin palkka Taubelle, joka ei enää kaivannut hänen palveluksiaan.

Seuraavaksi Kaaposta yritti saada renkiä vänrikki Mauritz Magnus Brummer Padasjoelta. Kaapon vaimon Eevan olisi pitänyt mennä piiaksi samaan paikkaan. Kruununvouti Löfmanin käskemänä nimismies Juho Wirlander yritti monta kertaa viedä Kaapoa Vesijaolle siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta yrittämään lähtivät siltavouti Salomon Carlstedt kahdella lautamiehellä vahvistettuna. Wirlander valitti vuoden 1759 syyskäräjillä, että pidättäjät oli otettu Keikkalassa hävyttömästi vastaan ja heiltä oli anastettu käsiraudat. Nimismies vaati käsirautoja tai niiden arvoa takaisin.

Siltavouti kertoi, että heidän tullessaan Keikkalaan Kaapo ja hänen vaimonsa olivat navetassa nukkumassa. Herättyään Kaapo meni veljensä tupaan pidättäjät perässään. Kun lautamies tuli käsirautojen kanssa sisälle, Kaapo ja Mikko olivat halot kädessä vastassa ja uhkasivat lyödä. Kaapolla oli myös puukko.

Lautamies Mikko Ristonpoika kertoi, että vanha emäntä Maria oli varoittanut häntä menemästä sisälle. Kun hän oli kuitenkin mennyt, Mikko oli uhannut lyödä häntä halolla, mutta Maria oli mennyt väliin. Sitten Mikko Yrjönpoika oli riisunut lautamiehen käsiraudoista.

Toisen todistajan mukaan Kaapo oli sanonut Mikko Ristonpojalle, että niinkö sinä ja sinun vanha hunsvottisi tulitte minua kiusaamaan.

Mikko ja Kaapo tuomittiin kumpikin kymmenen taalarin sakkoon sekä korvaamaan todistelukuluja kaksi taalaria kahdeksan äyriä. Lisäksi Mikon piti joko palauttaa käsiraudat tai korvata niiden arvo, viisi taalaria. Kummankin sakot muunnettiin neljäksi pariksi raipaniskuja.

Samaan asiaan liittyen Mikko Yrjönpoikaa syytettiin vuoden 1760 talvikäräjillä veljensä hyysäämisestä. Mikon mielestä Kaapo oli ollut hänen renkinsä. Nimismies Wirlanderin todistuksen mukaan Kaapo vaimoineen oli asunut itsellisenä veljensä saunassa. Siltavouti kertoi, että edesmenneelle voudille oli valitettu Kaapon olevan irtolainen ja aiheuttavan kylässä epäjärjestystä. Mikon kumpikin todistaja jäävättiin. Hän halusi hankkia seuraaville käräjille uusia todistajia, joten juttu lykättiin. Nimismies Wirlander määrättiin hakemaan Keikkalat käräjille, jos he eivät tulisi vapaaehtoisesti. Niin vain kävi, ettei kumpaakaan saatu seuraaville käräjille.

Viimein talvikäräjillä 1761 Kaapo esitti todistuksen, jonka mukaan hän on viime ajat ollut veljensä renkinä. Naapureita ei voitu käyttää todistajina, koska heillä ja Keikkaloilla oli riita meneillään käräjillä. Lopulta asia sovittiin niin, että Keikkalat suostuivat korvaamaan Brummerin oikeudenkäyntikulut 21 taalaria.

Samoihin aikoihin Keikkalaan sai lainhuudon kersantti Anders Johan Ögnelood (”Silmäluoti”) runsaan 60 taalarin verovelkojen takia. Varmaankin tämän takia tuli kiire sovitella meneillään olevat riidat. Täysin puille paljaille Mikko Yrjönpoika Keikkala ei ehkä jäänyt, sillä Ögnelood maksoi hänelle tilan arvon siltä osin kuin se ylitti verovelkojen määrän.

Ögneloodin aatelissuvun kantaisä sai aatelisnimensä siitä, että hän sai luodin päähänsä. Luoti meni silmästä sisään ja pysähtyi kalloon. Hänen kehossaan oli silloin jo luoteja edellisistä taisteluista. Hän eli sen jälkeen vielä kolmisenkymmentä vuotta.

Johan Anders Ögnelood ei koskaan muuttanut Kuhmoisiin. Hän myi Keikkalan pian toimitusvouti Erik Favorinille.

Jälkinäytös näyteltiin kesällä 1762. Mikko ei suostunut vapaaehtoisesti poistumaan Keikkalasta, joten nimismies joutui Favorinin hakemuksesta toimittamaan häädön. Mikko oli käyttänyt alatyyliä sekä nimismiestä että voutia kohtaan ja muuttanut heti häädön jälkeen omavaltaisesti takaisin taloon. Valittajien joukkoon liittyi myös kenttävääpeli Taube, jolle Favorin oli Keikkalan vuokrannut. Mikko oli anastanut Taubelle kuuluneen sadon Keikkalan pellosta. Mikko ei saapunut käräjille, joten siltavouti määrättiin hakemaan hänet seuraaville.

Myöhemmin Keikkala siirtyi Taubelle, joka oli siihen asti asunut Väkkärän puustellissa. Taube viihtyi Kuhmoisissa edeltäjiään pidempään, mutta vanhoilla päivillään hän muutti Korpilahdelle. Kuhmoisissa ei ollut sellaisia aatelin asumakartanoita kuin Padasjoen Verho tai Sysmän Rapala, joissa sama suku asui vuosikymmeniä. Käräjäpöytäkirjojen valossa Taubesta saa melko pehmeän kuvan. Hän kyllä haastoi lampuotejaan käräjille, mutta antoi myös helposti periksi. Toisaalta hän hallintokieltä osaavana usein auttoi paikkakuntalaisia esimerkiksi erilaisten asiakirjojen laatimisessa. Mikään ei viittaa siihen, että Taube olisi ollut samalla tavalla vihattu kuin Padasjoen aateliset. Brummereista ei pidetty, koska he pyrkivät sekaantumaan Kuhmoisten asioihin. Kysymys ei ehkä ollut niinkään säätyerosta itsessään, vaan juuri siitä, että naapuripitäjän ei haluttu sekaantuvan omiin asioihin.

Keikkalan silmätikuksi joutumiseen on ehkä vaikuttanut riita isonjaon suorittamisesta, jota Keikkala siihen aikaan ainoana kannatti. Myös henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on voinut olla vaikutusta Keikkalan kohtaloon. Sukupolvenvaihdokseen liittyi jotain hämärää. Tultuaan Keikkalan isännäksi Mikko Yrjönpoika väitti, että hänen juopotteluun ja kevytmielisyyteen taipuvainen isänsä Yrjö Simonpoika sekä pikkuveli Kaapo haluavat kaapata häneltä talon isännyyden. Yrjö taas kiisti koskaan edes siirtäneensä isännyyttä Mikolle, vaan syytti esikoista vehkeilystä manttaalikirjoituksissa. Myöhemmin Yrjö Simonpoika myi puolet tilasta, ja se puolikas välttyikin sitten aatelisomistukseen joutumiselta.

Päivitys 30.3.2020: Keikkalan toinen puolikas pysyi emännän suvussa. Sen omisti Yrjö Simonpojan vaimon Maria Matintyttären veli Olavi Matinpoika (sk 1766).