Villieläimiä esiintyy käräjäpöytäkirjoissa lähinnä nahkoina. Yleisimpiä ovat metsästykseen liittyvät asiat. Hirvi oli riistaeläin ja sillä oli 1700-luvulla metsästysaika, kuten nykyäänkin. Sen sijaan petoeläimet olivat yksiselitteisesti vahinkoeläimiä ja niistä maksettiin Ruotsin aikana tapporahaa.

Vuonna 1737 Päijälässä oli vangittu kahdeksan sudenpentua ja kesällä 1739 toiset kahdeksan. Lautamies Erkki Kallenpoika Junteri esitti syyskäräjillä kappalainen Samuel Aspholmin kirjallisen todistuksen ja pyysi metsästäjien puolesta palkkiota vahinkoeläinten hävittämisestä. Hakijoita pyydettiin kääntymään maaherran puoleen palkkion saamiseksi.

Kuhmoisissa toimi 1730-luvun lopulla tehokas metsästysporukka, johon kuuluivat opiskelija Johan Gååsman, hänen renkinsä Antti Eliaanpoika, Risto Aaponpoika, ja Yrjö Tuomaanpoika Harmoisista sekä Juho Juhonpoika ja Jaakko Hermanninpoika Kuhmoisisten kirkonkylästä. He saivat 1736 yhden ja joulukuussa 1737 kaksi suurta karhua. Lisäksi pienempi kokoonpano sai helmikuussa 1738 kaksi vanhaa sutta ja vuonna 1736 Gååsman yksin sai kaksi sutta. Porukka sai syyskäräjillä 1738 palkkion hakemiseen tarvittavan todistuksen. Tapporahaa haettiin maaherralta ja se oli karhusta neljä ja sudesta kaksi taalaria. Samoilla käräjillä Juho Martinpoika ja Juho Kustaanpoika Tehistä saivat samanlaisen todistuksen. He olivat tappaneet karhun ja seitsemän sudenpentua. Sudenpennun tapporaha oli yhden taalarin.

Seuraavana talvena Gååsman miehineen tappoi vielä kolme täysikasvuista karhua ja Tehin miehet yhden. Syyskäräjillä 1740 Petteri Simonpoika Vinnilä ilmoitti tappaneensa edellisenä talvena kolme aikuista karhua ja viisi karhunpentua.

Juho Heikinpoika Puukila oli tappanut kolme karhua, joista yksi oli nuori. Ensimmäisen hän oli saanut vapun tienoilla ja seuraavat Laurin ja Pertunpäivien tienoilla. Hän sai vuoden 1664 metsästyssäännön perusteella palkkiota neljä hopeataalaria vanhalta ja kaksi taalaria nuorelta karhulta eli yhteensä 10 taalaria. Se oli siihen aikaan sievoinen summa.

Aina onni ei ollut myötäinen eivätkä tyytyneet siihen, vaan pyrkivät jatkamaan jahtia käräjillä. Ensilumen sadettua syksyllä 1740 Olli Mikonpoika, Matti Hermanninpoika, Juho Juhonpoika, Juho Erkinpoika ja Perttu Pertunpoika Tapialasta olivat saartaneet karhun, joka oli jo mennyt pesäänsä. Karhu kuitenkin pääsi karkuun ja siirtyi Harmoisten metsään, jossa Aaponpojat Risto ja Antti sen tappoivat. Seuraavilla talvikäräjillä vaativat korvausta karhunnahkasta, mutta sitä ei heille myönnetty, koska he eivät pystyneet osoittamaan, että Harmoisissa kaadettu karhu oli sama kuin se, jonka he olivat löytäneet.

Yrjö Jaakonpoika Nyystölästä vaati talvella 1754 sotilas Eerik Winbladilta puolta tämän saaman suden arvosta. Yrjön mukaan susi oli ennen kiinnijäämistään loukkaantunut hänen virittämässään susivivussa niin ettei se päässyt pakoon sotilasta. Winblad puolestaan perusteli, ettei Yrjö ollut löytänyt eikä tappanut sutta, joten hän ei ollut oikeutettu osinkoon. Oikeus asettui Winbladin puolelle.

Joskus saalista jouduttiin jakamaan käräjillä. Maakeskessä oli tapettu karhu syksyllä 1728. Nahka oli myyty 12 kuparitaalarilla. Pyyntiin oli osallistunut useita miehiä, mutta Sipi Tuomaanpoika halusi saada koko tuoton itselleen, koska hän oli haavoittanut karhua kuolettavasti. Maantavan mukaan se, joka ensimmäisenä haavoitti karhua, sai pitää itsellään sappirakon. Sen sijaan taljan arvo määrättiin jaettavaksi metsästäjien kesken.

Juho Kustaanpoika Auttoisilta valitti talvella 1762, että hän ei ollut saanut osuuttaan niistä kahdesta karhusta, jotka hän oli saanut yhdessä sotilas Simo Örnbergin ja Jaakko Jaakonpojan kanssa. Nahkojen arvo oli 48 kuparitaalaria. Miehet pääsivät itse sellaiseen sopimukseen, että Örnberg sai 20 taalaria ja muut 14. Juho sai kummankin karhun sappirakon.

Jatkuu joulun jälkeen

Välikevennykseksi kielentutkimusta: