Joskus osille saaliista pyrittiin melko erikoisilla perusteilla. Kenttävääpeli Taube vaati asiamiehensä välityksellä Penjami Paaterilta puolta karhunnahkan arvosta. Perustelu oli, että Taube oli myynyt Paaterille aseen sillä ehdolla, että Taube saa osan ensimmäisestä arvosaaliista, joka aseella ammutaan. Paaterin isäntä oli sairaana, joten hänen puolestaan käräjille tuli emäntä Sohvi Paulintytär. Sohvi kertoi, että hänen miehensä olisi kyllä muuten lähettänyt Taubelle lihaa, mutta kaadon tapahtuessa heinäkuussa siihen ei ollut tilaisuutta. Nahkaa koskevaa vaatimusta hän piti kohtuuttomana. Se merkitsisi käytännössä aseen maksamista toistamiseen. Kuultuaan todistajana Heikki Höökiä, joka oli paikalla kaupan tapahtuessa, oikeus ei pitänyt sopimusta sitovana. Paateri oli kaupan päätteeksi todennut, että jos siunaantuu hyvä saalis, kenttävääpeli saisi siitä osansa, johon Taube oli vastannut, että Jumala antakoon onnea. Ei ollut tarkemmin sovittu mikä osa saaliista kuuluisi aseen myyjälle.

Itsepintaisemmin osingoille pyrki rakuuna Juho Lindsteen Vähä-Äiniöltä. Hän oli löytänyt syksyllä 1765 karhunpesän. Hän poistui paikalta ja aikoi kaataa karhun vasta talven tultua. Palattuaan torppaansa hän kertoi rakuuna Sven Lidmanille karhusta ja että he kaataisivat sen yhdessä muiden kanssa myöhemmin. Lindsteenin ollessa 25. marraskuuta Iso-Äiniöllä Lidman oli kuitenkin kaatanut karhun Sipi Paavolan ja Yrjö Tuomaanpoika Hasalan kanssa Lindsteenin tietämättä ja antamatta hänelle siitä osuutta. Lindsteen vaati seuraavilla talvikäräjillä karhusta osuutta, joka hänelle löytäjänä hänen mielestään kuului.

Vastaajat kertoivat, etteivät hekään olleet saaneet mitään, kun vuosia aiemmin jotkut hartolalaiset olivat vieneet heidän saartamansa karhun. Lidman kertoi, ettei Lindsteen ollut kertonut hänelle karhunpesän tarkkaa paikkaa. Lindsteeniä oli kyllä yritetty tavoittaa, mutta hän oli poissa. Häntä ei voitu odottaa, koska Hasala oli tiennyt joidenkin asikkalalaisten olevan tulossa karhumetsälle samaan paikkaan. Pitkänsupanpäänkangas oli tunnettu karhujen talvehtimispaikka. Koska osapuolet eivät päässeet keskenään sovintoon, oikeuden piti antaa päätös. Sen mukaan Lindsteenillä ei ollut oikeutta osaan saaliista, koska hän ei ollut mitenkään osallistunut itse pyyntiin. Kantaja ei tyytynyt siihen, vaan ilmoitti valittavansa laamanninoikeuteen.

Monimutkaisia riitoja syntyi helposti, kun monijäsenisen metsästysporukan saalista myytiin sopimatta selvästi kuka myy mitä ja kenelle. Juho Heikinpoika Posti Kauratteelta, Juho Samuelinpoika Hässälä, Juho Heikinpojan setä Samuel Juhonpoika Posti sekä rakuuna Jaakko Matinpoika olivat saaneet karhun. Nimismies Juho Wirlander väitti ostaneensa sen nahan 18 taalarilla. Juho Heikinpoika oli kuitenkin myynyt saman nahan vouti Favorinille.

Jaakko kertoi vuoden 1765 syyskäräjillä, että hän oli heti kaadon jälkeen myynyt osuutensa nahasta Juho Heikinpojalle, joka siis omisti siitä puolet. Hässälä ja setä Samuel kertoivat saaneensa Wirlanderilta 18 taalaria, josta he olivat antaneet Juho Heikinpojalle puolet eli yhdeksän. Viimeksi mainittu kiisti myyneensä nahkaa Wirlanderille tai saaneensa hinnasta mitään osaa. Todistaja Antti Biurberg kertoi, että Juho Heikinpoika ei ollut halunnut myydä nahkaa Wirlanderille, mutta Hässälä ja Samuel Posti olivat kuitenkin jättäneet hänelle yhdeksän taalaria. Oikeus velvoitti vastaajat palauttamaan yhdessä kauppahinnan Wirlanderille siten, että Juho Heikinpoika maksaa puolet eli yhdeksän taalaria ja Hässälä ja Samuel Posti maksavat toisen puolen. Hässälälle ja Samuel Postille jätettiin mahdollisuus haastaa Juho Heikinpoika käräjille siitä, että hän oli myynyt nahan voudille ilman heidän suostumustaan.

Vuoden 1767 talvikäräjillä Samuel Posti todellakin vaati veljenpojaltaan Juholta neljäsosaa siitä hinnasta, jolla Juho oli myynyt nahkan Favorinille. Juho kuitenkin selitti myyneensä vain oman osansa eli puolet nahasta. Favorin oli tiemmä maksanut Hässälän ja Samuelin osuuden suoraan heille. Koska Favorin ei ollut paikalla, juttua lykättiin.

Seuraavilla syyskäräjillä Favorin ei enää muistanut, paljonko hän oli maksanut Juho Heikinpojalle, mutta hän arveli hinnan olleen joko yhdeksän tai kaksitoista taalaria. Favorin oli ymmärtänyt, että Juholla oli valtuudet myydä nahka kaikkien puolesta ja että hänen maksamansa summa oli siis koko nahkan hinta. Juho piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän oli myynyt vain puolet nahasta, mutta sitä hän ei pystynyt mitenkään todistamaan. Samuel Posti korosti, ettei hän ollut koskaan antanut lupaa myydä nahkaa alle 18 taalarilla, jonka Wirlander oli halukas maksamaan. Koska vastaaja oli itsekin myöntänyt nahan 18 taalarin arvoiseksi, Posti vaati edelleen neljäsosaa siitä. Oikeus katsoi, ettei Samuel Posti ole oikeutettu saamaan Juholta enempää kuin neljäsosan siitä hinnasta, jolla hän myi nahan Favorinille, eli yhdeksästä taalarista. Juho tuomittiin maksamaan Postille runsaat kaksi taalaria kauppahinnasta. Juhon maksettavaksi langenneet viiden hopeataalarin oikeudenkäyntikulut olivat suuremmat kuin riidanalainen kauppahinta.

Toritulla päästiin sopuun helpommin. Juho Kustaanpoika Kauppila, torppari Aatami Mikonpoika, ja Juho Yrjönpoika Hokka vaativat osuuttaan karhusta, jonka he olivat maaliskuussa 1780 kaataneet yhdessä Juho Antinpoika Rekolan ja torpparien Erkki Juhonpojan ja Erkki Erkinpojan kanssa. Kaatoon osallistuivat myös Aukusti Juhonpoika ja hänen poikansa Esa, mutta heillä ei ollut vaatimuksia asian suhteen.

Juho Antinpoika, Erkki Juhonpoika ja Erkki Erkinpoika olivat myyneet nahan ja antaneet Aukustille yhden riikintaalarin. Muiden kanssa sovittiin niin, että myyjät lupasivat antaa Juho Kustaanpojalle, Aatami Mikonpojalle ja Juho Yrjönpojalle 40 killinkiä kullekin. Loppuosa kauppahinnasta jäi myyjille, jotka saivat lisäksi jakaa keskenään lihat ja sappirakon.

*

Joskus harvoin käräjille päätyi villieläinten tekemiä vahinkoja. Talvikäräjillä 1758 Kaukelan Alimmaisen Aatami Eskonpoika valitti, että sudet olivat repineet kuoliaaksi sian, jonka hän oli luovuttanut isoveljelleen Antille. Isoveli lupasi korvata sian kolmella kuparitaalarilla.

*

Myös metsästäjille sattui onnettomuuksia, joita jouduttiin ratkomaan käräjillä. Elokuussa 1754 seppä Juho Juhonpoika Jokioisten kylästä, maisteri Aaron Limatius, opiskelija Petteri Finnander, Carl Johan Jack ja rummunlyöjä Petter Grönberg olivat Kalasaaressa karhumetsällä. Juho sai musketinkuulan reiteensä niin että luu murtui. Hän oli pitkään vuoteenomana ja vielä seuraavien talvikäräjien aikaan vamma aiheutti suuria kipuja ja vaikeuksia. Muut vastaajat olivat paikalla paitsi Grönberg, joka oli Pälkäneellä. Hänet velvoitettiin saapumaan seuraaville käräjille kymmenen taalarin sakon uhalla. Grönberg ehti kuitenkin saapua vielä samoille käräjille. Hän myönsi tähdänneensä huolimattomasti ja tarjoutui maksamaan Juholle 15 kuparitaalarin korvauksen. Oikeus vahvisti sovinnon.