perjantai, 17. huhtikuu 2020

Lyhyitä erikoisia: Neidon kengät

Nuori neito Merta Phaler (s. 1735) halusi kengät, eikä mitä tahansa tallukoita vaan sysmäläiset nahkakengät. Hän antoi rummunlyöjä Petteri Grönbergille nahan ja yhden taalarin 16 äyriä tekopalkkaa, jotta tämä tilaisi Sysmän suutari Wikmanilta kengät. Nahka ja rahat menivät, mutta kenkiä ei tullut.

Talvikäräjillä 1758 neiti Phalerin holhooja kapteeni Krakau vaati Grönbergiä palauttamaan rahat ja lisäksi maksamaan nahasta yhdeksän taalaria sekä oikeudenkäyntikulut. Krakau ja Grönberg pääsivät kuitenkin sellaiseen sopimukseen, että Grönberg maksaa 15 taalarin kertakorvauksen ja kanne vedetään pois. Oikeuden tehtäväksi jäi sopimuksen kirjaaminen.

perjantai, 10. huhtikuu 2020

Pääsiäisrähinä Toritun tiellä 1761

Torppari Juho Yrjönpoika (Hokkala) ja hänen isänsä Yrjö Antinpoika Toritulta ajelivat toisena pääsiäispäivänä kotiin Kuhmoisten kirkosta, jossa he olivat olleet jumalanpalveluksessa. (Torittu on Padasjoen puolella, mutta sieltä on hieman lyhempi matka Kuhmoisten kuin Padasjoen kirkolle.)

Toritun kylän kohdalla matka keskeytyi tiellä olevien miesten takia. Syyskäräjillä 1761 Yrjö Antinpoika ja Juho Yrjönpoika antoivat kantajina ilmi viisi miestä, jotka olivat renki Juho Antinpoika, rakuuna Akseli Kustaanpoika, talollisen poika Juho Tapaninpoika ja Antti Juhonpoika Rekola Toritulta sekä Simo Heikinpoika Kauratteelta.

Miehet nousivat ensin Yrjö Antinpojan rekeen, olivat jonkun matkaa kyydissä ja kaatoivat sitten reen nurin. Sitten he nousivat Juho Yrjönpojan rekeen, jossa Juho oli äitinsä Vappu Antintyttären kanssa. Juho pysäytti hevosen ja kehotti miehiä nousemaan reestä, koska hevonen ei jaksaisi kiskoa niin monta, ja jättämään yleisellä maantiellä kulkevat rauhaan. Miehet eivät kuitenkaan totelleet, vaan alkoivat pahoinpidellä Juhoa ja hänen äitiään. Juho huusi apua, mutta hänen mukaansa kukaan kylässä ei kuullut, koska oli jo pimeää ja kaikki sisällä. Juhon isä kääntyi takaisin, mutta hän ei uskaltanut tehdä mitään, koska tappelijoita oli niin monta.

Tappelun tuoksinassa Juholta hävisivät kintaat, myssy sekä piiska ja äidiltä kaulaliina. Kintaat löytyivät myöhemmin hangelta ja myssyn ja piiskan kävi lautamies Simo Juhonpoika hakemassa Juho Tapaninpojalta – Juho ei suostunut ottamaan niitä suoraan kaimaltaan – mutta Vapun kaulaliina jäi kadoksiin. Vapulla oli myöhemmin oikea käsi turvoksissa ja mustelmilla.

Akselia ei saatu käräjille, koska hänet oli komennettu Pommeriin ja Antti Juhonpoika oli sairaana.

Juho Antinpoika kiisti kuuluneensa seurueeseen. Kertomansa mukaan hän oli tullut paikalle kuultuaan tappelun ääniä ja yrittänyt erottaa tappelijat toisistaan. Hän oli siinä yhteydessä potkaissut Juhoa, joka puolestaan löi häntä piiskalla. Juho epäili, että hänet oli haastettu käräjille vain siksi ettei hänen annettaisi todistaa kantajia vastaan.

Myös Juho Tapaninpoika kertoi tulleensa paikalle vasta huutojen houkuttelemana. Hän oli kuullut Vappu Aapontyttären huutavan, että auttakaa Jumalan tähden. Kun hän tuli paikalle, Akseli oli kaatanut Vapun hankeen ja Yrjö Antinpoika löi Akselia piiskalla. Vappu oli pyytänyt häntä nostamaan itsensä pystyyn ja ottamaan Juhon myssyn talteen, mutta silloin kylästä oli tullut paimen Aukusti Juhonpoika ja auttanut Vapun jaloilleen. Paikalla oli myös sotilas Vilppu Ingberg. Juho Tapaninpoika kiisti olleensa osallinen tappeluun. Hän ja Juho Antinpoika olivat lähteneet taloistaan vähissä pukeissa rauhoittamaan tappelijoita.

Simo Antinpoika oli Tapani Heikinpojan luona käymässä, kun hän kuuli ulkoa tappelun ääniä. Ulos katsoessaan hän näki Vapun makaavan maassa ja pitelevät hiuksista Akselia, jota Yrjö ja hänen poikansa piiskasivat. Akselin hän kertoi olevan Toritulla käymässä katsomassa vanhempiaan, jotka asuivat Kauppilassa itsellisinä.

Kantajat olivat nimenneet todistajiksi Vappu Ristontyttären ja Tiina Juhontyttären sekä sotilas Ingbergin, joka ei saapunut paikalle. Vappu oli naimisissa Antti Juhonpojan veljen kanssa ja Tiina oli Antti Juhonpojan sisar, joten he olivat kumpikin jäävejä. Lautamiehistä Juho Heikinpoika, Heikki Erkinpoika ja Simo Juhonpoika vaihdettiin sukulaisuuden takia.

Kruunun käskynhaltijan piti kirjoittaa Pommeriin, että sikäläinen sotaoikeus kuulustelisi Akseli Kustaanpoika Nygreniä. Jos Ingberg ja Ekegren oli komennettu Pommeriin, myös heidän pitäisi antaa todistajanlausuntonsa sotaoikeudessa.

Vappu Ristontyttären ja Tiina Juhontyttären annettiin kertoa havainnoistaan ilman valaa. Vappu oli katsellut eteisensä ovelta, josko ajelijat kääntyisivät kylään. Sen sijaan hän oli kuullut kirkumista ja tappelun ääniä pellolta, mutta pimeässä hän ei erottanut ketkä siellä huusivat. Samoin Tiina sanoi tulleensa ulos kuultuaan ääniä ja auttaneensa Vapun pois sieltä, mutta tappelun alusta tai lopusta hän ei tiennyt mitään.

Pommerista ei kuulunut mitään vastausta, joten seuraavilla talvikäräjillä juttua jouduttiin edelleen lykkäämään.

Syyskäräjiin 1762 mennessä ei edelleenkään ollut tullut kirjettä Pommerista. Sen sijaan rykmentti oli jo palannut kotimaahan. Käräjillä tiedettiin Nygrenin kuolleen Pommerissa.

Uutena tietona ilmoitettiin, että Nygrenin vaimo oli palauttanut Vapun kaulaliinan vuosi tapahtumien jälkeen.

Simo Heikinpoika halusi selvittää, että hän ja Juho Tapaninpoika olivat tulleet auttamaan kuultuaan huutoa. Myös Juho Antinpoika oli hänen mukaansa yrittänyt erottaa tappelevat Nygrenin ja Juho Yrjönpojan. Antti Juhonpoikaa Simo ei ollut edes nähnyt. Juho Tapaninpoika peesasi edellistä puhujaa. Antti Juhonpoikakin kertoi tulleensa paikalle vasta kuultuaan avunhuutoja ja löytäneensä Nygrenin ja Juho Yrjönpojan tappelemasta. Näytti siis siltä, että kaikki kaatuu poissaolevan vainajan niskoille.

Sotilas Ingberg oli matkannut kyseessä olevana toisena pääsiäispäivänä Arrakoskelta tätinsä (äidin sisaren) luokse Kuhmoisiin. Ennen Torittua hän oli kuullut melua tieltä ja tultuaan lähemmäksi hän näki Nygrenin ja Juho Yrjönpojan kierivän maassa. Muut seisoivat tiellä ja pyysivät häntä erottamaan tappelijat. Kun hän käski Nygreniä lopettamaan, hän päästi Juhon mutta yritti sitten käydä Juho Tapaninpojan päälle. Silloin Ingberg otti Nygrenin rekeensä ja vei hänet Rekolaan. Juho Tapaninpojalla oli vain kengät ja housut yllään, kertoi todistaja.

Kanne Nygreniä vastaan luonnollisesti raukesi. Kaikki muutkin vastaajat vapautettiin. Oikeus ei pystynyt päättelemään, missä määrin kenenkin kohdalla oli kysymys itsepuolustuksesta. Oikeudenkäyntikuluistaan sai ”tässä hyvin hämärässä ja epäilyttävässä asiassa” vastata jokainen itse.

lauantai, 4. huhtikuu 2020

Varanimismies vastaan hovijunkkari

Vouti Axel Friedrich Favorin oli antanut varanimismies Gabriel Wirlanderille toimeksi toimittaa ylimääräisiä käräjiä koskeva tiedonanto hovijunkkari Carl Gustav Stiernvallille. Kyseessä oli rajariita Hauholla, missä hovijunkkarilla oli maata. Wirlander meni joulun 1763 jälkeen Maakesken majurin puustelliin viemään kyseistä tietoa hovijunkkarille. Maakesken puustellissa asunut majuri Stiernvall oli hovijunkkarin viisi vuotta vanhempi veli. Heidän isänsä oli Ruotsissa syntynyt Turun hovioikeuden asessori, joka aateloitiin vasta isonvihan jälkeen.

Kun Wirlander ei osannut sanoa, minkä kylien välillä riita oli, hovijunkkari oli antanut hänelle korvatillikan ja tönäissyt häntä kahdesti. Tästä syystä Wirlander haastoi hovijunkkarin seuraaville käräjille.

Gabriel oli, kuten tiedämme, nimismies Juho Wirlanderin poika ja vielä varsin nuori ja kokematon.

Hovijunkkari raivosi, ettei hän tiennyt oliko Wirlander varanimismies vai ei. Harvinaisen suorasanaisesti hän jatkoi, että nimismieheksi Gabriel oli typerä ja taitamaton, koskapa ei osannut edes ajaa kannetta käräjillä. Gabriel ei nimittäin osannut esittää mitään kunnollista vaatimusta hovijunkkaria vastaan, vaan oikeuden kysyessä hänen vaatimuksiaan hän oli vastannut sen riippuvan oikeudesta.

Itse Wirlanderin haasteeseen hovijunkkari kieltäytyi käräjillä vastaamasta. Hän ei ensinnäkään pitänyt käräjiä toimivaltaisena tuomioistuimena tutkimaan aatelismiehen kunniaan liittyvää rikosta. Lisäksi hän vaati, että Wirlander pitäisi ottaa valvontaan asian käsittelyn ajaksi, ellei Favorin menisi hänestä takuuseen. Hänen mielestään oli selvää, että joku pahantahtoinen oli houkutellut Wirlanderin tekemään aiheettoman ilmiannon, jota hän, typerä kun oli, ei olisi itse osannut tehdä.

Käräjäoikeus piti itseään toimivaltaisena tutkimaan asiaa ja määräsi hovijunkkarin vastaamaan kanteeseen. Oikeus ei liioin katsonut voivansa ottaa kantaa hovijunkkarin varanimismiehen henkilöä koskeviin vaatimuksiin. Hovijunkkari ilmoitti heti äänekkäästi tyytymättömyytensä päätökseen. Oikeus ei suostunut muuttamaan päätöstään, vaan hovijunkkarille annettiin valitusosoitus hovioikeuteen. Hovioikeuden päätöstä en tunne. Padasjoella asiaan ei enää palattu.

Osapuolet tapasivat vielä muissa merkeissä vuoden 1764 syyskäräjillä. Silloin hovijunkkari edusti valtakirjalla Maria Rekontytärtä Maakeskestä, ilmeisesti mitä suurimmalla mielihyvällä. Maria nimittäin syytti varanimismies Wirlanderia rikoksesta. Marian mies Yrjö oli puustellin vanha lampuoti, jonka käyttöön majuri oli antanut niityn eläkepäivien turvaksi. Heinäntekoaikaan Gabriel oli hyökännyt – niin väitettiin – Marian kimppuun niin että lautamies oli jälkeenpäin laskenut hänestä tusinan verran mustelmia. Gabriel kiisti syytteen täysin ja väitti, että perättömän syytteen taustalla oli vihaa ja kateutta. Mahdollista onkin, ettei nimismies ollut kaikkien suosiossa. Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämäkin asia häipyi käräjiltä vähin äänin – päätöstä ei ole löytynyt.

Tällainen aatelisen ja nimismiehen nokittelu oli Padasjoella harvinaista. Aatelisen suhtautumiseen vaikutti tässä tapauksessa varmasti se, että hän oli ruotsalainen ja paikkakunta oli hänelle vieras. Hovijunkkarin kielitaidosta ei ole tietoa. Paikkakunnalla pidempään asuneiden aatelisten on täytynyt olla kaksikielisiä, muuten he eivät olisi pärjänneet. Jotkut suvut kuten Tandefelt, olivat jopa juuriltaan suomalaisia, monet Baltian saksalaisia (Brummer, Taube), mutta myös ranskalais- ja skotlantilaisperäisiä sukuja oli Päijänteen seudullakin. Nimismiehet sen sijaan olivat talonpoikaistaustaisia.

Gabriel sai myöhemmin runsaasti kokemusta nimismiehen tehtävistä. Aluksi isä näyttää antaneen hänen hoidettavakseen lähinnä aviottomiin lapsiin liittyneitä tapauksia. Vuoden 1768 talvikäräjillä hän sitten esiintyi vakinaisena nimismiehenä.

perjantai, 27. maaliskuu 2020

Nimismiehenreikä

Aukkoa aidassa sanotaan porsaanreiäksi, jolla on myös kuvaannollinen merkitys. Padasjoella eräässä aidassa oli nimismiehen mentävä aukko.

Heikki Kalkfeldtin sotilastorpan aidassa oli aukko, josta nimismies Juho Wirlanderin perheellä oli tapana oikaista naapurinsa pihan läpi. Heti kun Heikki oli tukkinut aidassa olevan aukon, nimismiehen vaimo Vappu Pertuntytär oli huutanut omalta puoleltaan, että se pitäisi avata uudestaan. Saman iltana nimismiehen pojat Gabriel ja Eerik olivat hajottaneet naapurin aidan ja lyöneet Heikin mustelmille. Heikin vaimon huudot olivat houkutelleet paikalle runsaasti uteliaita. Lopulta nimismiehen vaimo Vappu ja tytär Johanna olivat saaneet pojat pois Heikin kimpusta. Varusmestari Carl Johan Jack oli Heikin komppanian edustajana läsnä, kun asiaa käsiteltiin vuoden 1761 syyskäräjillä.

Todistajia oli paljon: korpraali Carl Hoffren, sotilas Antti Rönn, renki Kustaa Aataminpoika, emännät Vappu Juhontytär ja Riitta Kallentytär, rakuunan vaimo Sohvi Aatamintytär sekä siltavouti Salomon Carlstedt.

Vastaajista vain 16-vuotias Eerik oli paikalla, 20-vuotias isoveli Gabriel oli käräjäpäivän aamuna lähtenyt Lammille. Eerik kertoi juosseensa pihalle, kun sieltä kuului huutoa ja vakuutti olevansa syytön.

Nimismies Wirlander määrättiin hankkimaan poikansa vielä samoille käräjille myöhempänä istuntopäivänä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Wirlander kertoi kirjoittaneensa pojalleen kirjeen ja lähettäneensä sen auttoislaisen Heikki Kotkan mukana, mutta Gabriel ei silti saapunut käräjille. Tällä kertaa oikeus määräsi Wirlanderin hakemaan poikansa 10 taalarin sakon uhalla. Kantaja vastusti jutun lykkäämistä, koska osa todistajista oli komennettu Pommeriin, eikä heitä siksi voitaisi kuulla seuraavilla käräjillä.

Vielä samassa istunnossa Kalkfeldt ilmoitti sopineensa Wirlanderin kanssa, että Wirlander korvaa hänelle poikiensa puolesta 24 kuparitaalaria ja yhden tynnyrin ruista. Asia oli kuitenkin sovittavissa vain asianomistajan vaatimuksen osalta. Koska kyseessä oli rikosasia, asian käsittely käräjillä jatkuisi, ja kaikki osapuolet velvoitettiin olemaan läsnä kun se hetki tulisi.

Saavuttuaan käräjille Gabriel kiisti syyllisyytensä.

Korpraali Hoffren ei ollut vahingonteon tai pahoinpitelyn aikaan paikalla, koska hän oli yötä muualla kylässä, mutta hän oli aiemmin kuullut Wirlanderin poikien uhkaavan hajottaa aidan, jos Kalkfeldt sulkisi sen.

Siltavouti Carlstedt oli nimismiehen tuvassa tapahtuma-aikaan. Nimismiehen pojat menivät ulos, mutta todistaja ei tiennyt mitä he siellä tekivät. Vähän ajan päästä Kalkfeldt tuli nimismiehen ovelle valittamaan jostain aidasta. Pojat menivät takaisin ulos ja sitten kuului riitelyn ääniä. Siltavouti ei mennyt ulos katsomaan, mitä tapahtui, mutta Eerik oli myöhemmin sanonut heidän lyöneen Kalkfeldtiä.

Sotilas Rönn kertoi, että kun hän oli aiemmin päivällä tullut ostamaan nimismieheltä tupakkaa, Gabriel oli pyytänyt häntä kaatamaan aidan, jonka Kalkfeldt oli juuri pystyttänyt, mutta hän ei suostunut sitä tekemään.

Poikien mukaan Gabriel oli kaatanut Kalkfeldtin maahan. Sitten Kalkfeldtin vaimo oli ottanut Gabrielin piiskan ja Eerik oli tullut erottamaan heidät.

Koska Kalkfeldt oli saanut kuusi vammaa, Gabriel tuomittiin kuusi kertaa kahden taalarin sakkoon. Sakoista kuitenkin vähennettiin asianomistajan osuus, koska Kalkfeldt oli luopunut siitä jo aiemmin.

perjantai, 20. maaliskuu 2020

Keikkala vastaan herrat

Kirjoitin joskus ammoisina aikoina Kaapo Yrjönpoika Keikkalan kokemista vaikeuksista. Tässä kirjoituksessa palataan ajassa taaksepäin, 1750-ja 60-lukujen taitteeseen.

Kenttävääpeli Taube oli merkityttänyt Kaapo Yrjönpojan rengikseen, mutta Kaapo oli syyskuussa 1757 karannut. Lokakuussa Taube hankki virka-apua ja haetutti Kaapon takaisin, mutta hän karkasi heti uudestaan.

Talvikäräjillä 1758 Mikko Yrjönpoika selitti, että Kaapo oli ollut hänen renkinsä. Koska Kaapo oli hänen mielestään oikeudettomasti merkitty manttalikirjoituksessa Tauben rengiksi, hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan veljensä takaisin. Oikeuden mielestä Kaapo ei kuitenkaan koskaan ollut Keikkalan renki, vaan oikeus piti häntä irtolaisena. Mikko tuomittiin irtolaisen suojelemisesta kymmenen taalarin sakkoon ja korvaamaan Tauben oikeudenkäyntikuluina viisi taalaria. Sen sijaan Tauben vaatimus vuoden rengin palkasta hylättiin.

Samojen käräjien ollessa lopuillaan Kaapon todettiin jälleen karanneen. Hänet tuomittiin poissaolevana korvaamaan vuoden rengin palkka Taubelle, joka ei enää kaivannut hänen palveluksiaan.

Seuraavaksi Kaaposta yritti saada renkiä vänrikki Mauritz Magnus Brummer Padasjoelta. Kaapon vaimon Eevan olisi pitänyt mennä piiaksi samaan paikkaan. Kruununvouti Löfmanin käskemänä nimismies Juho Wirlander yritti monta kertaa viedä Kaapoa Vesijaolle siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta yrittämään lähtivät siltavouti Salomon Carlstedt kahdella lautamiehellä vahvistettuna. Wirlander valitti vuoden 1759 syyskäräjillä, että pidättäjät oli otettu Keikkalassa hävyttömästi vastaan ja heiltä oli anastettu käsiraudat. Nimismies vaati käsirautoja tai niiden arvoa takaisin.

Siltavouti kertoi, että heidän tullessaan Keikkalaan Kaapo ja hänen vaimonsa olivat navetassa nukkumassa. Herättyään Kaapo meni veljensä tupaan pidättäjät perässään. Kun lautamies tuli käsirautojen kanssa sisälle, Kaapo ja Mikko olivat halot kädessä vastassa ja uhkasivat lyödä. Kaapolla oli myös puukko.

Lautamies Mikko Ristonpoika kertoi, että vanha emäntä Maria oli varoittanut häntä menemästä sisälle. Kun hän oli kuitenkin mennyt, Mikko oli uhannut lyödä häntä halolla, mutta Maria oli mennyt väliin. Sitten Mikko Yrjönpoika oli riisunut lautamiehen käsiraudoista.

Toisen todistajan mukaan Kaapo oli sanonut Mikko Ristonpojalle, että niinkö sinä ja sinun vanha hunsvottisi tulitte minua kiusaamaan.

Mikko ja Kaapo tuomittiin kumpikin kymmenen taalarin sakkoon sekä korvaamaan todistelukuluja kaksi taalaria kahdeksan äyriä. Lisäksi Mikon piti joko palauttaa käsiraudat tai korvata niiden arvo, viisi taalaria. Kummankin sakot muunnettiin neljäksi pariksi raipaniskuja.

Samaan asiaan liittyen Mikko Yrjönpoikaa syytettiin vuoden 1760 talvikäräjillä veljensä hyysäämisestä. Mikon mielestä Kaapo oli ollut hänen renkinsä. Nimismies Wirlanderin todistuksen mukaan Kaapo vaimoineen oli asunut itsellisenä veljensä saunassa. Siltavouti kertoi, että edesmenneelle voudille oli valitettu Kaapon olevan irtolainen ja aiheuttavan kylässä epäjärjestystä. Mikon kumpikin todistaja jäävättiin. Hän halusi hankkia seuraaville käräjille uusia todistajia, joten juttu lykättiin. Nimismies Wirlander määrättiin hakemaan Keikkalat käräjille, jos he eivät tulisi vapaaehtoisesti. Niin vain kävi, ettei kumpaakaan saatu seuraaville käräjille.

Viimein talvikäräjillä 1761 Kaapo esitti todistuksen, jonka mukaan hän on viime ajat ollut veljensä renkinä. Naapureita ei voitu käyttää todistajina, koska heillä ja Keikkaloilla oli riita meneillään käräjillä. Lopulta asia sovittiin niin, että Keikkalat suostuivat korvaamaan Brummerin oikeudenkäyntikulut 21 taalaria.

Samoihin aikoihin Keikkalaan sai lainhuudon kersantti Anders Johan Ögnelood (”Silmäluoti”) runsaan 60 taalarin verovelkojen takia. Varmaankin tämän takia tuli kiire sovitella meneillään olevat riidat. Täysin puille paljaille Mikko Yrjönpoika Keikkala ei ehkä jäänyt, sillä Ögnelood maksoi hänelle tilan arvon siltä osin kuin se ylitti verovelkojen määrän.

Ögneloodin aatelissuvun kantaisä sai aatelisnimensä siitä, että hän sai luodin päähänsä. Luoti meni silmästä sisään ja pysähtyi kalloon. Hänen kehossaan oli silloin jo luoteja edellisistä taisteluista. Hän eli sen jälkeen vielä kolmisenkymmentä vuotta.

Johan Anders Ögnelood ei koskaan muuttanut Kuhmoisiin. Hän myi Keikkalan pian toimitusvouti Erik Favorinille.

Jälkinäytös näyteltiin kesällä 1762. Mikko ei suostunut vapaaehtoisesti poistumaan Keikkalasta, joten nimismies joutui Favorinin hakemuksesta toimittamaan häädön. Mikko oli käyttänyt alatyyliä sekä nimismiestä että voutia kohtaan ja muuttanut heti häädön jälkeen omavaltaisesti takaisin taloon. Valittajien joukkoon liittyi myös kenttävääpeli Taube, jolle Favorin oli Keikkalan vuokrannut. Mikko oli anastanut Taubelle kuuluneen sadon Keikkalan pellosta. Mikko ei saapunut käräjille, joten siltavouti määrättiin hakemaan hänet seuraaville.

Myöhemmin Keikkala siirtyi Taubelle, joka oli siihen asti asunut Väkkärän puustellissa. Taube viihtyi Kuhmoisissa edeltäjiään pidempään, mutta vanhoilla päivillään hän muutti Korpilahdelle. Kuhmoisissa ei ollut sellaisia aatelin asumakartanoita kuin Padasjoen Verho tai Sysmän Rapala, joissa sama suku asui vuosikymmeniä. Käräjäpöytäkirjojen valossa Taubesta saa melko pehmeän kuvan. Hän kyllä haastoi lampuotejaan käräjille, mutta antoi myös helposti periksi. Toisaalta hän hallintokieltä osaavana usein auttoi paikkakuntalaisia esimerkiksi erilaisten asiakirjojen laatimisessa. Mikään ei viittaa siihen, että Taube olisi ollut samalla tavalla vihattu kuin Padasjoen aateliset. Brummereista ei pidetty, koska he pyrkivät sekaantumaan Kuhmoisten asioihin. Kysymys ei ehkä ollut niinkään säätyerosta itsessään, vaan juuri siitä, että naapuripitäjän ei haluttu sekaantuvan omiin asioihin.

Keikkalan silmätikuksi joutumiseen on ehkä vaikuttanut riita isonjaon suorittamisesta, jota Keikkala siihen aikaan ainoana kannatti. Myös henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on voinut olla vaikutusta Keikkalan kohtaloon. Sukupolvenvaihdokseen liittyi jotain hämärää. Tultuaan Keikkalan isännäksi Mikko Yrjönpoika väitti, että hänen juopotteluun ja kevytmielisyyteen taipuvainen isänsä Yrjö Simonpoika sekä pikkuveli Kaapo haluavat kaapata häneltä talon isännyyden. Yrjö taas kiisti koskaan edes siirtäneensä isännyyttä Mikolle, vaan syytti esikoista vehkeilystä manttaalikirjoituksissa. Myöhemmin Yrjö Simonpoika myi puolet tilasta, ja se puolikas välttyikin sitten aatelisomistukseen joutumiselta.

Päivitys 30.3.2020: Keikkalan toinen puolikas pysyi emännän suvussa. Sen omisti Yrjö Simonpojan vaimon Maria Matintyttären veli Olavi Matinpoika (sk 1766).