perjantai, 14. helmikuu 2020

Aitaa kaatuu ja tanner tömisee

Lauri Heikinpoika Littu Harmoisista oli hyvin vihainen. Viikko ennen helluntaita 1748 hänen naapurinsa Juho Ristonpojan kuusivuotias ori oli jahdannut hänen tammaansa metsässä. Tamma rusentui orin alla niin, että se hoitoyrityksistä huolimatta menehtyi heinäkuun alussa. Näin Lauri väitti seuraavilla syyskäräjillä. Lauri vaati että Juhon pitäisi tamman lisäksi korvata myös menetetty työpanos.

Lautamies Erkki Kallenpoika Junteri kertoi, että tammassa ei näkynyt ulkoisen väkivallan merkkejä, mutta sen takajalat olivat halvaantuneet. Erkki arvioi tamman 30 kuparitaalarin arvoiseksi, ilman nahkaa, jonka Lauri pystyi hyödyntämään.

Juho oli asiasta aivan eri mieltä. Ensinnäkin hänen orinsa oli vasta viidennellä vuodellaan. Laurin tamma oli hänen mielestään jo alun perin vanha, halvaantunut, rampa ja vielä lisäksi tiineenä.

Laurilla oli todistajana naapuri Matti Antinpoika Vähä-Littu. Juho halusi jäävätä Matin metsäkiistojen takia. Oikeus ei kuitenkaan pitänyt jääväämistä tarpeellisena, koska heillä ei nyt ollut mitään riitaa vireillä.

Matti ei ollut nähnyt hevosten kohtaamista, mutta myöhemmin hän kuuli niityltä kovaa huutoa ja kirkumista, kun Lauri väkineen yritti auttaa tammaa pystyyn. Silloin hän kuuli, että Juhon ori olisi hypännyt tamman selkään tuhoisin seurauksin. Matti tunsi myös syytettynä olevan oriin ja luonnehti sitä vallattomaksi ja uhkarohkeaksi. Kesällä se oli hypännyt myös Matin tamman selkään, mutta silloin sitä oli ehditty estää aiheuttamasta isompaa vahinkoa. Matti sanoi myös olevan yleisesti tiedossa, että Laurin tamman toisessa takajalassa oli vikaa jo aiemmin. Lauri kuitenkin käytti sitä työhevosena keväällä ennen onnettomuutta.

Asia lykättiin seuraaville käräjille, koska Lauri halusi lisäaikaa uusien todistajien hankkimiseen. Jatkoa ei kuitenkaan ole pöytäkirjoista löytynyt. Ehkä asia sovittiin käräjien ulkopuolella. Varsinkaan riita-asioissa osapuolet eivät aina vaivautuneet kirjauttamaan sopuratkaisuaan pöytäkirjaan. Tässä tapauksessa tulos oli Laurin kannalta epävarma, koska todistajankin mukaan hevosessa oli vikaa jo ennen kuin se joutui kiihkeän sulhasen alle.

perjantai, 7. helmikuu 2020

Tuplakihlaus

Sotilas Elias Klein Kuhmoisista oli pyytänyt puhemiehensä Yrjö Pertunpoika Pihlströmin välityksellä ja kosinnan kohteen vanhempien läsnäollessa Kaarina Tuomaantytärtä vaimokseen. Kaarina suostui. Miehet poistuivat hetkeksi ja tulivat sitten tuomaan kihlajaislahjat. Lahjat olivat hopeasolki, kolmen taalarin plootu ja sininen naisten kaulaliina (käytetty).

Hetken kaikki vaikutti aivan tavalliselta kihlaukselta. Kaarina kuitenkin valitti syyskäräjillä 1739, että Elias oli kihlannut toisen. Kaarina vaati vain rangaistusta Eliakselle, miehekseen hän ei Eliasta enää halunnut. Pakottavaa tarvetta avioliittoon ei ollut, koska mitään peruuttamatonta ei ollut ehtinyt tapahtua.

Elias selitti, että hänen vaimonsa Liisa Jaakontytär oli kuollut helluntaina. Hän oli heti kihlannut leskeksi jääneen Kirsti Pertuntyttären. Kirsti oli kuitenkin pian sairastunut. Kun Elias pelkäsi Kirstin kuolevan, hän lähti varmuuden vuoksi Yrjön kanssa kosimaan Kaarinaa elokuussa.

Mutta sitten Kirsti yllättäen toipuikin. Syyskuussa Kirsti ja Elias kuulutettiin ja heti tämän jälkeen seurustelu siirtyi platonisesta lihalliseen vaiheeseen.

Kaarina sanoi typeryyttään uskoneensa Kleinin olleen vapaa.

Asia jouduttiin lykkäämään vuoden 1740 talvikäräjille, koska oikeus halusi kuulla myös Kirstiä. Tuolloin Kirsti vahvisti olevansa menossa Kleinin kanssa naimisiin.

Klein tuomittiin peräti 30 taalarin sakkoon kaksinkihlauksesta. Kirstin kihlaus todettiin päteväksi ja avioliitto toteuttamiskelpoiseksi. Kaarina tuomittiin puolet pienempään sakkoon, koska hän oli kihlauksen tapahtuessa vapaa. Hänen olisi kuitenkin pitänyt ottaa selvää Kleinin esteettömyydestä. Saamiensa lahjojen arvo, 6 taalaria 16 äyriä kuparirahaa hänen piti palauttaa. Koska kummallakaan ei ollut rahaa, sakot muunnettiin raipaniskuiksi.

Pöytäkirjasta selviää myös Kleinin isän nimi, se oli Mikko.

perjantai, 31. tammikuu 2020

Osoilan Kapakka

Tämä blogi alkoi aikoinaan Kuhmoisten Pörvälän talosta. Varhaisin Pörväinen, jonka kaikki lapset tunnetaan, on Pauli Nuutinpoika Pörväinen, jolle hänen isänsä osti Ruolahden tilan. Paulin tytär Riitta (k.n. 1671) naitettiin Kapakan ratsutilalle Padasjoen Osoilaan.

Padasjoen syyskäräjillä 1744 lueteltiin Heikki Kaarlenpoika Kapakan perilliset. Samassa pöytäkirjassa mainitaan, että Kapakan toisessa puolikkaassa asui Antti Heikinpojan pojanpoika Antti Jaakonpoika. Tässä lienee virhe: vanhemman Antin isä oli Kaarle. Heikin lisäksi Kaarlella oli ainakin tytär Kerttu ja poika Jaakko. Kun yhdistellään mainitun pöytäkirjan tiedot siihen mitä henki- ja rippikirjoista selviää, voidaan luetella seuraavat Kaarle Laurinpoika Kapakan ja Riitta Paulintytär Pörväisen jälkeläiset:

Heikki Kaarlenpoika vmo Sohvi

Aleksanteri Heikinpoika, II vmo Anna Dann (k. 1756), Osoila Kestikievari

Juho Heikinpoika (k. 1734), vmo Maria Akselintr (s. 1680, k. 1761), Osoila Kestikievari, lapset:

Sohvi Juhontr (s.n. 1698, k. 1759), mies Samuel Vilpunp Hässälä, Kaurate

Helena Juhontr (s.n. 1707, k. 1756), mies Samuel Simonpoika, Osoila Karola

Anna Juhontr (s.n. 1714, k. 1790), mies Mikko Yrjönpoika, Osoila Karola

Reetta Juhontr, mies Matti Heikinp, Asikkala Vähimaa, Hurula, lapsia

Maria Juhontr ?

 

Mikko Heikinpoika, vmo Kerttu Yrjöntr, Vähä-Äiniö Nikkilä, lapsia:

Aleksanteri Mikonpoika, I vmo Reetta, II vmo Kirsti, lapsia, Vähä-Äiniö Yrjölä

Kalle Mikonpoika, vmo Maria, Vähä-Äiniö

 

Antti Kaarlenpoika, ratsumies 1662-, vmo Riitta,

Jaakko Antinpoika (s.n. 1665, k. 1753) vmo Maria Erkintytär (s.n. 1683, k. 1761), lapsia:

Antti Jaakonpoika (s.n. 1704, k. 1770), Kapakan isäntä, vmo I Sohvi Pertuntytär II Maria Matintr III Riitta Ristontr

Riitta Jaakontytär k. 1726

Kustaa Jaakonpoika (s. 1712), vmo Reetta Antintr, asuivat Kapakassa

Sohvi Jaakontr, Osoila ?

Hebla Jaakontr (s.n. 1715, k. 1790), Auttoinen Heistola, mies Heikki Tuomaanp., lapsia

Maria Jaakontr (s.n. 1724, k. 1789), Osoila Heikkilä, mies Heikki Yrjönp., lapsia

 

Kirsti Antintytär (k. 1734), mies Heikki Matinpoika, asuivat Kapakassa

 

Kerttu Kaarlentytär

Jaakko Kaarlenpoika, vmo Sohvi, Osoilan Sipilän isäntä vuodesta 1677

 

Kaikkia Kaarlen lapsia ei ehkä tiedetä, mutta päätalossa isonvihan yli asunut suku saadaan varsin hyvin selville.

Heikki ja Antti viljelivät aluksi Kapakkaa kahdestaan. Vuonna 1684 Heikki tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin. Hän oli esikoinen, joten maantavan mukaan hänellä oli etusija isännyyteen ja niinpä hän esitti lunastavansa veljensä osuuden. Oikeudella ei ollut mitään sitä vastaan, sillä oikeuden mukaan kuninkaan päätös olisi joka tapauksessa estänyt tilan lohkomalla jakamisen. Niinpä oikeus määräsi lunastussumman. Samalla Heikki sai niskoilleen talon 380 taalarin velat. 1690-luvulla isäntänä oli Heikin poika Aleksanteri. Nuorempi veli Jaakko Kaarlenpoika meni Osoilan Sipilään puuskaksi, eli leskiemännän puolisoksi. Hänen poikapuolensa Heikki Sipinpoika oli myöhemmin Sipilän rusthollari.

Kestikievari eli Karola

Ilmeisesti velkataakka oli Heikille liian kova, sillä 1700-luvun taitteessa Kapakka joutui kruunulle. Samassa yhteydessä se jakautui kahtia, mutta sama suku säilyi kummassakin puolikkaassa. Aleksanteri Heikinpoika ja Jaakko Antinpoika asuivat kumpikin rusthollin puolikasta. Aleksanterin taloa kutsuttiin 1700-luvun alussa Kestikievariksi, myöhemmin Karolaksi. Aleksanteri näyttää avioituneen uudestaan vuosisadan vaihteessa Annika (Anna) Dannin kanssa. Aleksanteri kuoli ilman rintaperillisiä ennen vuotta 1727. Hänen veljensä Juho oli tämän jälkeen isäntänä Kestikievarissa, jossa asui myös leskirouva Dann. Annikalla oli immissio eli asukasoikeus rusthollin puolikkaaseen. Juholla oli tyttäret Helena ja Anna, jotka asuivat miehineen samassa talossa, sekä Sohvi, Maria ja Reetta, jotka muuttivat muualle. Vuonna 1749 Helenan mies Samuel Simonpoika, joka hallitsi rusthollin neljäsosaa, halusi kuitenkin lunastaa vaimonsa sisarusten osuudet talosta. Sohvi oli emäntänä Kauratteen Hässälässä. Sohvi, Maria ja Reetta suostuivatkin luopumaan osuudestaan 60 kuparitaalarilla sillä ehdolla, että Maria saa asua kotona kunnes menee naimisiin tai niin kauan kuin tarvitsee. Sen sijaan Annan mies Mikko Yrjönpoika vaati, että hänelle pitäisi hankkia muualta vastaava talo, jos Samuel haluaa pitää koko talon itsellään. Näin olivat appivanhemmat ja Annika Dann aikoinaan sopineet, Mikolla oli kirjallinen sopimus. Mikko Yrjönpoika asui kuitenkin Karolassa kuolemaansa (1765) saakka, joten ilmeisesti Samuel luopui ajatuksesta lunastaa koko tila itselleen.

Nikkilä – Yrjölä

Heikki Kaarlenpojan pojista Mikko avioitui Vähä-Äiniölle ja osti vaimonsa veljeltä perintötilan puolikkaan sadalla hopeataalarilla. Mikko sai tilaan lainhuudon 1701. Mikon vaimon isä oli Yrjö Ristonpoika. Tilan nimi on ennen vuotta 1728 Nikkilä, mutta muuttuu sitten luetteloissa Yrjöläksi. Isonvihan jälkeen tilaa viljelivät Mikon pojat Aleksanteri (Santeri) ja Kalle perheineen.

Tämä Pörväisten suvun haara levittäytyi siis etelään, Asikkalan Vähimaan ja Vähä-Äiniön kyliin.

Yhteenvetona voi todeta, että ainakin kolme Pörvälän suvun haaraa (Pörvälän, Ruolahden ja Kapakan) jatkui Ruotsin ajan lopulle ja niitä on mahdollista selvitellä ainakin periaatteessa nykyaikaan asti. Sen sijaan Padasjoen Rusilan ja Sysmän Soiniemen haarat ovat paljon vaikeampia. Rusila joutui 1700-luvun alussa luutnantin puustelliksi, eikä minulla ole tietoa suvun vaiheista sen jälkeen. Soiniemen haarasta ei ole edes varmuutta onko sellaista olemassakaan.

Huom. Valitettavasti taulukon sisennykset katosivat blogiin siirrettäessä.

Päivitys 1.2.2020: Lisätty Jaakko Antinpojan tyttäret Sohvi, Hebla ja Maria. Sisarusten välinen perinnönjakosopimus vahvistettiin vuoden 1749 talvikäräjillä.

 

perjantai, 24. tammikuu 2020

Karja koskessa

Perttu Sipinpoika Myysälä Tapialasta, naapuri Kaarina Juhontytär ja sotilaan leski Sohvi Heikintytär haastoivat talvella 1746 käräjille paimenet Yrjö Antinpojan ja Olli Yrjönpojan.

Varhain eräänä kesäaamuna paimenet olivat ajaneet karjan kylän ulkopuolella virtaavaan jokeen sillä seurauksella, että Myysälän hieho sekä kummankin naisen lehmä olivat hukkuneet. Kantajat vaativat paimenilta korvauksia kuolleista eläimistä, joskaan ei täydestä arvosta, koska nahan ja lihan he olivat pystyneet hyödyntämään.

Paimenen työ oli vastuunalaista. Sota-aika, nälkä ja sairaudet olivat harventaneet myös kotieläinkantaa, joten eläimet olivat arvossaan. Omista pyrittiin pitämään kiinni ja tarvittaessa uusia haettiin kaukaakin. Toisinaan laiduntaville eläimille sattui onnettomuuksia ja silloin paimenta vaadittiin vastuuseen. Sellaisia tapauksia päätyi toisinaan käräjille. Esimerkiksi näiltä samoilta paimenilta oli kadonnut sotilas Antti Klenmanin lehmä, josta he korvasivat 11 kuparitaalaria. Edellisenä vuonna taasen käräjillä oli eräs paimen, jonka paimennettava oli vajonnut suohon. Pian kävi kuitenkin ilmi, että nyt käsiteltävä karjan jokeen joutuminen oli hieman monimutkaisempi asia.

Paimenet selittivät, että kylässä oli raivonnut karjarutto, joka oli jo tappanut monia eläimiä. Kyläläiset olivat yhdessä päättäneet, että karja vietäisiin uimaan. Ajatuksena oli, että kylpy kylmässä vedessä auttaisi hillitsemään taudin leviämistä. Isännät Matti Lukkari, Aapo Paaja, Heikki Pörvälä ja Yrjö Vorikka olivat antaneet paimenille tällaisen määräyksen. Lisäksi iso joukko kylän naisia ja lapsia auttanut karjan ajamisessa jokeen.

Paimenet luettelivat kantajien lisäksi useita, joiden lehmät olivat myös vahingoittuneet. Lehmä oli loukkaantunut Heikki Tuomaanpojalta ja Sohvi Simontyttäreltä, jotka olivat itsellisiä, sekä lautamies Elias Erkinpojalta. Lisäksi Matti Lukkarin puolitoistavuotias hieho oli kärsinyt. Myysälän ja Lukkarin hiehot sekä Heikki Tuomaanpojan lehmä kuolivat heti vedessä. Kaarinan ja kahden Sohvin lehmät kuolivat vasta myöhemmin maissa, Sohvien lehmät peräti kolmen päivän päästä. Elias Erkinpojan lehmä selvisi hengissä, mutta loukkaatui niin pahoin, että se oli lopetettava Mikonpäivän tietämissä.

Matti Lukkari ja Aapo Paaja, jotka oli myös haastettu vastaamaan samasta kuin paimenetkin, kertoivat, että karjan uittamisesta oli kylässä päätetty yhdessä. Kantajat eivät sattuneet olemaan paikalla asiasta keskusteltaessa, mutta he saivat kuitenkin asiasta tiedon muutamaa päivää ennen, eivätkä he silloin esittäneet vastalauseita. He painottivat että eläinten uittamisessa ei ollut kysymys mistään pahanteosta, vaan päinvastoin se oli hyvä ja hyödyllinen ajatus.

Kantajat kiistivät olleensa tietoisia asiasta etukäteen ja olivat sitä mieltä, että eläimet olisi pitänyt ajaa jokeen varovaisemmin. Kaikkia ei olisi pitänyt ajaa veteen kerrallaan. Eläimet eivät olleet tottuneita kylmään veteen. Kun ensimmäisenä syvään veteen joutuneet kääntyivät takaisin, ne törmäsivät perässä tuleviin ja syntyneessä paniikissa eläimet talloivat toisiaan. Lisäksi vedessä oli kiviä tai paaluja.

Lopuksi kysyttiin, missä olivat Heikki Pörvälä ja Yrjö Vorikka tapahtumien sattuessa – ja missä he olivat nyt. Lautamies Elias Erkinpoika Hinskala kertoi, ettei hän ollut toimittanut Pörvälälle haastetta, koska hän ei ollut osallistunut karjan uittamiseen, hän oli vain nähnyt kauempaa sen tapahtuvan. Vorikka oli haastettu, mutta hän ei saapunut paikalle. Hän oli valtuuttanut nimismies Wirlanderin kertomaan, että hän oli markkinoilla Turussa.

Päätöksessään oikeus otti huomioon, etteivät syytetyt paimenet olleet ajaneet karjaa veteen omasta aloitteestaan, vaan monien isäntien vaatimuksesta ja monien ihmisten auttamana. Matti Lukkarilla ja Aapo Paajalla oli ollut hyvä syy ryhtyä tällaiseen toimenpiteeseen karjasairauden hillitsemiseksi. Vahinko oli sattunut ilman vastaajien halua tai myötävaikutusta. Eläinten kuoleman olivat aiheuttaneet toiset eläimet. Niissä eläimissä, jotka olivat selvinneet hoidosta hengissä, ei todellakaan sen jälkeen havaittu uusia tautitapauksia.

Oikeus päätti hylätä kanteen paimenien, Paajan ja Lukkarin osalta. Sen sijaan Yrjö Vorikka sai kahden taalarin sakon poissaolosta. Lisäksi hänet velvoitettiin saapumaan seuraaville käräjille viiden taalarin sakon uhalla, mikäli kantajat haluaisivat vaatia hänelle rangaistusta. Kantajille varattiin siis mahdollisuus jatkaa käräjöintiä Vorikan kanssa, mutta mitään mieltä siinä ei toki olisi ollut.

perjantai, 17. tammikuu 2020

Wirlander heinässä

Kyyditysten lisäksi talonpoikien rasitukseksi tulivat sota-aikana erilaiset luovutukset. Niiden yhteydessä ei aina vältytty kärhämiltä.

Nimismies JuhoWirlander oli keväällä 1742 mennyt hakemaan Anttulan Suutolasta heiniä armeijan tarpeisiin. Lautamies Elias Erkinpoika Päijälästä oli nimismiehen mukana. Seuraavilla syyskäräjillä Wirlander valitti, että Heikki Yrjönpoika ja hänen vaimonsa Sohvi Eskontytär olivat haitanneet toimitusta sekä huutaneet uhkauksia ja herjauksia.

Suutoloiden näkemys tapahtumista oli erilainen. Heikki selitti, ettei hänellä ollut velvollisuutta luovuttaa heiniä, koska hän oli jo vienyt osuutensa Pernajaan. Kun nimismies oli tästä huolimatta lähtenyt ladolle, emäntä Sohvi oli mennyt väliin.

Silloin nimismies oli uhannut lyödä Sohvia miekalla. Sitä hän ei tehnyt, mutta tönäisi kuitenkin Sohvin nurin. Silloin Heikki oli rientänyt vaimonsa avuksi sekä ”ilmaissut paheksuntansa nimismiehen huonon käytöksen johdosta”, kuten asia pöytäkirjassa sievästi ilmaistiin.

Lyö minua, jos siltä tuntuu, mutta jätä vaimo rauhaan, Heikki kertoi sanoneensa nimismiehelle. Sitten hän oli – omien sanojensa mukaan – torjunut kädessään olevalla puulla nimismiehen miekaniskuja.

Vielä lisäksi Heikki esitti pitäjänkirjurin kuitin, että hän oli jo luovuttanut niin ja niin paljon heiniä, kauraa sekä silppua. Näin ollen hän piti ulosmittausta laittomana.

Nimismiehen mukaan kruunun tilikirjoissa oli mainittu vain heinät ja kaurat, eikä heinääkään ollut annettu tarpeeksi. Talon toinen asukas (Heikin veli Lauri) oli nimismiehen mukaan antanut hyvällä osuutensa puuttuvista heinistä, mutta Heikki hangoitteli vastaan.

Nimismiehen todistajana oli yllämainittu lautamies. Hän kertoi, että Heikiltä oli vaadittu vaihtoehtoisesti joko tynnyri silppua tai sitten heiniä se määrä, joka luovutusvelvollisuudesta puuttui. Silloin Heikki oli sanonut, että jos nimismies koskee heiniin, siitä seuraa tappelu. Sitten nimismies oli tönäissyt emännän nurin. Sen jälkeen Heikki oli uhannut lyödä nimismiestä puulla, mutta nimismies oli torjunut iskut miekalla.

Nimismies kertoi, että emäntä oli tarttunut häntä rinnasta estääkseen häntä menemästä ladolle. Emäntä oli sittten kaatunut, kun nimismies työnsi hänet pois. Sohvi kiisti näin tapahtuneen.

Tässä vaiheessa nimismies nimesi yllättäen uuden todistajan. Hänen mielestään Elias Peippo -niminen räätäli voisi valaista asiaa. Peippo ei kuitenkaan ollut käräjillä, joten juttu lykättiin.

Asia näyttää jääneen kesken. Syytä voi vain arvailla. Ehkä todistajaa ei saatu käräjille. Tai ehkä Wirlander tuli toisiin ajatuksiin. Kovaotteisen ulosmittauksen tiedetään ennenkin johtaneen käräjillä nimismiehen häviöön.