keskiviikko, 6. marraskuu 2019

7-vuotiaan arvo vuonna 1689

Millaista oli olla lapsi 1600-luvulla? Mikä oli lapsen arvo?

Lapsuutta siinä mielessä kuin nykyään sen ymmärrämme, oli tuskin olemassakaan tai lapsuus jäi lyhyeksi. Lapset osallistuivat töihin heti, kun johonkin pystyivät. Vaikka toimeen tartuttiin varhain, väliin jäi kuitenkin muutaman vuoden epäitsenäinen vaihe.

Taloissa asui tyypillisesti useampi sukupolvi ja kenties myös naimattomia setiä ja tätejä, jotka pystyivät ehkä katsomaan pienempien lasten perään. Perheet ja sen myötä myös sisarusten ikäerot olivat yleensä suuria, joten vanhemmat sisarukset pystyivät myös hoitamaan pienempiä. Aina tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut.

Kaikkein heikoimmassa asemassa olivat piikojen isättömät lapset. Kun työajat olivat erittäin pitkät, lapsen ruokkimiseen ei ollut helppo löytää tarpeeksi aikaa. Aliravitut lapset olivat helppo kohde erilaisille taudeille, joten kuolleisuus oli suuri. Helppoa ei ollut itsellisilläkään. Lastenhoitopalveluita ei ollut, joten aikuisten ollessa töissään lapset joutuivat usein selviytymään keskenään. Joskus keskenkasvuisten päähänpistot johtivat traagisiin seurauksiin, kuten seuraava tapaus Sysmästä osoittaa.

Itsellinen Vappu Yrjöntytär Joutsjärveltä oli syksyllä 1688 päiväläisenä (eli palkattuna tilapäistyöntekijänä) Juho Tuomaanpojan kruununtilalla Pappisen kylässä. Hänellä oli mukanaan seitsemänvuotias poikansa Tuomas Nuutinpoika. Äidin työskennellessä Tuomas oli mennyt ulos talon 8,5-vuotiaan pojan Juhon kanssa. Leikkikalunaan pojilla oli iso halkaisukirves.

Pojat aikoivat ruveta hakkaamaan tukkia kirveellä, mutta Juho menetti kirveen hallinnan ja se osuikin nuorempaan poikaan, joka kuoli heti.

Tapauksella oli kaksi silminnäkijää: Heikki Rekonpoika ja hänen vaimonsa Kirsti. Juuri heiltä Vappu sai kuulla suru-uutisen.

Silminnäkijät eivät kuitenkaan päässeet käräjille, joten heidän puolestaan käräjillä esiintyivät kirkkoherra Jakob Gååsman sekä Mikko Sipinpoika Kirkkolasta. He kertoivat, että Tuomas oli ensin yrittänyt lyödä kirveellä, mutta antanut sitten kirveen Juholle. Tuomas oli istunut tukille – sille samalle, johon Juho yritti osua. Juho, jota luonnehdittiin heiveröiseksi pojaksi, ei ollut vielä kyllin voimakas käyttämään raskasta kirvestä, vaan se lipsahti päin Tuomasta tuhoisin seurauksin.

Juho vahvisti itse tapahtumien kulun oikeaksi. Hän kiisti, että hänellä ja Tuomaalla olisi ollut mitään riitaa.

Vapullakaan ei ollut sellaista käsitystä, että Juho olisi tahallaan halunnut vahingoittaa hänen poikaansa. Vappu ilmoitti olevansa halukas sopimaan asian, jos Juhon isä antaa hänelle lehmän ja kaksi tynnyriä viljaa. Koska kyseessä oli vahinko ja Juho oli alaikäinen, hänet jätettiin tuomitsematta rikosoikeudelliseen rangaistukseen. Päätös meni kuitenkin vielä hovioikeuden käsittelyyn, koska kyseessä oli teko, josta voisi seurata kuolemanrangaistus.

Lehmä oli varsin arvokas – varsinkin itsellisen näkökulmasta. Vuosisadan lopulla kaikilla taloillakaan ei ollut kuin yksi tai kaksi lehmää. Näyttää siltä, että pikkupojan arvo oli ainakin vähän noussut verrattuna vuosisadan alkuun (vrt artikkeliin Renkipojan kuolema)

keskiviikko, 1. toukokuu 2019

Työttömyys

Tappo ja pahoinpitely ovat nykyään rikoksia niin kuin ne olivat 1600-luvullakin. Monet silloiset rikokset, kuten esimerkiksi noituus ja eläimeen sekaantuminen ovat sitä vastoin oudompia. Yllättävää voi myös olla, että työttömyyskin on ollut käytännössä kriminalisoitua.

Ensimmäinen palkollissääntö annettiin vuonna 1664 ja sitä tiukennettiin 1686. Sen mukaan jokaisen tilattoman oli hakeuduttava toisen palvelukseen. Säännön ilmeisenä tarkoituksena oli aateliskartanoiden työvoiman turvaaminen. 1600-luvun puolivälissä nimittäin yli puolet viljelymaasta oli aatelin hallussa, läänitettynä tai muuten.

Ruotsin lainsäädäntö ei ollut eurooppalaisittain erityisen tiukka. Saksassa työttömän sai tavattaessa hirttää lähimpään puuhun ilman sen kummempaa oikeudenkäyntiä.

Varallisuus kasautui 1600-luvun mittaan, kunnes järjestelmä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Eliitin ylellisyystuotteiden varassa mikään talous ei kauan pyöri. Tästä voi nyt tulla mieleen Marxin pari vuosisataa nuorempi filosofia, mutta 1600-luvulla kapinaan ei noussut työväenluokka, vaan kuningas. Erilaisia etuuksia ja helpotuksia oli tullut jaelluksi niin avokätisesti, että kruunu joutui rahoitusvaikeuksiin. 1680-luvun alussa alemmat säädyt nostivat Kaarle XI:n itsevaltiaaksi. Hän toteutti ison reduktion eli aatelin läänitysten osittaisen peruutuksen. Säätyihin kuulumattomilla työn orjilla ei ollut tässä poliittisessa mullistuksessa osaa eikä arpaa.

Samaan aikaan kun tilattomilla oli palveluspakko, myös talonpoikien oikeutta pitää täysi-ikäisiä lapsiaan tilansa töissä rajoitettiin. Tiukimmillaan palkollissääntö oli pikkuvihan alla, 1730-luvun lopulla, jolloin talonpoikaistilalla sai työskennellä enintään yksi mies- ja yksi naispuolinen jälkeläinen. Tämä sääntö kumottiin jo kahdeksan vuoden jälkeen. Sääntelyn purkaminen alkoi.

Yleisesti ottaen väestö ei 1600-luvulla päässyt kasvamaan. Kuhmoisissa tosin väitettiin itsellisiä olleen haitaksi asti jo 1662, jolloin nimismies Sipi Kotka Auttoisilta määrättiin häätöpuuhiin. Koska Kuhmoisten kirkonkylä sijaitsi tärkeän vesireitin varrella, kaikki itselliset eivät ehkä olleet omaa tuotantoa.

Tilojen määrä laski ja torppia perustettiin 1600-luvulla vain vähän. Vähäisen väestönkasvun söivät sotaväenotot, katovuodet ja taudit. Sotilaiksi otettiin ensisijaisesti tilattomia miehiä. Työttömyyteen oli yleensä jokin erityinen syy, kuten esimerkiksi sotilaskarkuruus, rikosvastuun pakoilu tai leimaava ominaisuus tai sairaus. Osasta tuli itsellisiä sosiaalisen poikkeavuuden – joko kirjoitettujen tai kirjoittamattomien normien rikkomisen – takia ja toisaalta ulkopuolisuus oli omiaan korostamaan poikkeavuutta (ns. kylähullut). Mitä eristyneempi ihminen oli, sitä oudommalta hän alkoi muiden silmissä näyttää. Ryhmädynamiikka pyrkii usein kasvattamaan ihmisten välisiä ehkä alun perin pieniä eroja. Työttömyys ja sopeutumattomuus eivät ole koskaan olleet sama asia, mutta aina ne ovat liittyneet osittain toisiinsa. Jokainen sosiaalinen systeemi – olipa se minkä kokoinen hyvänsä – tuottaa ja tarvitsee aina omat ulkopuolisensa. Jos on meitä, on myös niitä, mustia lampaita ja syntipukkeja. Tähän viittaa se, että ”liikaväestöä” oli ainakin jonkin verran silloinkin, kun väestönkasvu oli pienimmillään ja työvoimapulaa valitettiin. Isoa kuvaa sellaiset poikkeusyksilöt eivät kuitenkaan muuta.

***

Palkollissäännön rikkomisesta saattoi joutua käräjille itsellisen lisäksi myös talon isäntä.

Ratsumestari Johan Tandefelt valitti syksyllä 1688, että Risto Rusinpoika Nikkaroisista oli useista varoituksista huolimatta hyysännyt kahta itsellistä.

Yksi heistä oli Antti Heikinpoika Tounas, ukkomies Längelmäeltä. Hän oli jättänyt perheensä ja karannut Sysmään, kun häntä oli Päijänteen vastarannalla Padasjoen käräjillä syytetty aviorikoksesta nyystöläläisen naisen kanssa. Riston mielestä Antti oli hänen renkinsä, mutta henkikirjoihin häntä ei ollut sellaiseksi merkitty.

Toinen epäilyttävä tyyppi oli karannut ratsumies Simo Mikonpoika, jonka sanottiin elättävän itsensä naapureilta varastelemalla. Hänen sanottiin olevan hyväkuntoinen nuorimies, eli työkyvytön hän ei ollut. Laiskuriksi ja irtolaiseksi häntä moitittiin.

Risto Rusinpoika sai vuoden 1686 palkollissäännön perusteella 40 markan sakot. Lisäksi vouti määrättiin ottamaan laiskurit kiinni ja saattamaan oikeuden eteen. Antille määrättiin vielä saman vuoden lopulla Padasjoen käräjillä 80 hopeataalarin sakko, joka muunnettiin ruumiilliseksi rangaistukseksi. Aviorikoksesta olisi voinut tulla kovempikin rangaistus, mutta hän oli ensikertalainen. Simosta ei ole tarkempaa tietoa.

Hallinnon näkökulmasta irtolainen oli laiska. On syytä muistaa, että jokaisella irtolaisella on oma historiansa, joka harvemmin päätyi asiakirjoihin. Esimerkiksi sotilaskarkuruus oli yleistä, koska olot olivat surkeat. Ruokaa oli vähän ja se oli laadultaan huonoa. Saattoi esimerkiksi tapahtua, että pilaantuneesta lihasta leikattiin vain pahimmin mädäntyneet kohdat pois, loppu savustettiin ja syötettiin sotilaille. Myös vilja oli toisinaan kastunutta, homeista tai itänyttä. Sairaanhoito oli olematonta ja hoitomenetelmät joskus vaarallisempia kuin hoidettavat vaivat. Tuhatmäärin sotilaita kuoli näkemättä vilaukseltakaan vihollissotilasta. Sotilaiden pahimpia vihollisia olivat mikrobit. Sotilaaksi ryhtyminen oli harvoin vapaa valinta. Vapaasti sai valita huonon ja vielä huonomman vaihtoehdon väliltä.

Elämäntapatyöttömiä lienee ollut perin vähän, jos ollenkaan. Oikeastaan on harhaanjohtavaa puhua työttömyydestä. Tilattomilla ei varmaankaan ollut tekemisestä puutetta, sillä ei vain tullut toimeen. Monet itselliset elivät osin omavaraistaloudessa, osin pienillä työsuorituksilla, kerjäämällä tai varastamalla. Maataloustyö oli kausiluonteista. Vielä paljon myöhemminkin oli tyypillistä että pienissäkin taloissa ja jopa torpissa, joilla ei ollut varaa pitää vakituista renkiä tai piikaa, oli kierteleviä ihmisiä kausiapulaisina.

Ajan asiakirjoissa ei käytetä sanoja työttömyys tai työtön, vaan niihin tilattomiin, jotka eivät olleet toisen palveluksessa, viitataan sellaisilla sanoilla kuin itsellinen tai irtolainen. Työttömyys käsitteenä lienee syntynyt myöhemmin väestönkasvun ja kaupungistumisen myötä.

Käsityöammatin harjoittaminen oli vaihtoehto vain harvoille ja valituille. Aluksi käsityöammattia sai harjoittaa vain kaupungeissa. Vuonna 1680 sallittiin maaseudulla pitäjänkäsityöläiseksi (suutari, räätäli, seppä) ryhtyminen, yleensä vain yksi pitäjää kohti. Ne jotka mestarin arvostettuun asemaan pääsivät, valvoivat etuaan tarkasti, luvattomasta ammatinharjoittamisesta joutui herkästi käräjille. Lupaprosessi oli kankea. Ruotsin ajan työmarkkinat olivat kaikkea muuta kuin vapaat.

***

Talonpojat eivät muodostaneet suljettua säätyä, vaan etenkin huonoina aikoina itselliseksi luisumisen vaara oli myös talonpojalle todellinen. Toisaalta myös sosiaalinen nousu oli mahdollinen. Etenkin autioitumisen ollessa suurta uusia yrittäjiä tiloille otettiin tilattomistakin ja autioituneen tilan viljelykseen ottajaa tuettiin useiden vuosien verovapaudella.

Kesällä 1700 Yrjö Sipinpoika ja Annika Mikontytär Sysmän Kirkkolassa vaativat osaa Kirkkolan rusthollin sadosta ja syyttivät lisäksi kruununasiamies Krookmania pahoinpitelystä. Kävi kuitenkin ilmi, että Yrjö oli verorästien takia menettänyt talonsa hallinnan. Hänen vaatimuksiinsa sadosta ei suostuttu, vaan kaikki kaskesta saatukin meni velkoihin. Sen sijaan Yrjöä vaadittiin korvaamaan lehmä, jonka hän oli ”ominut” ratsumestari Tandefeltiltä sekä aitta, jonka hän oli siirtänyt pois tontilta. Pahoinpitelysyytöskään ei johtanut mihinkään. Kruunun näkökulmasta Krookman oli vain estänyt Annikaa, kun tämä oli yrittänyt ottaa takaisin ulosmitatun vasikan. Krookman vaati, että Yrjö ja Annika häädettäisiin kylästä, koska he olivat nyt itsellisiä. Yrjö ja Annika kokivat tulleensa ryöstetyiksi ja kaltoin kohdelluiksi, mutta oikeuden hakeminen kääntyi heitä itseään vastaan.

Se mitä lukee arkistoissa ei ole sama kuin suomenkielisen väestön todellisuus. On esimerkiksi epäilty, etteivät ihmiset aina itse tienneet tilansa maanluontoa. Olen itsekin nähnyt, kuinka ihmisille on jopa vuosikymmenien päästä tullut yllätyksenä, etteivät he omistakaan tilaansa. Tietämättömyydestä kertoo myös käräjille kuulumattomien juttujen suuri määrä, siis kruununtilalliset pyrkivät esiintymään käräjillä ilman että heillä oli siihen valtuuksia. Näkemys omistusoikeudesta ja sen juridisista seurauksista oli kruunulla ja alamaisilla erilainen. On kuitenkin muistettava ettei talonpoikaissääty ollut yhtenäinen joukko: paitsi säätyjen välillä, myös säätyjen sisällä oli huomattavia varallisuus- ja tuloeroja. Oli varmasti myös asioista hyvin perillä olevia talonpoikia.

***

1690-luvun nälkävuosien, 1710-luvun ruton ja 1721 päättyneen isonvihan yhteisvaikutuksena työvoimapula oli 1700-luvun alussa niin paha, että kruunu havahtui tilanteeseen ja aloitti aktiivisen väestöpolitiikan. Jo mainitun sääntelyn purkamisen lisäksi avioliittoon pääsyä helpotettiin – jopa avioliittopakkoa ehdotettiin, mutta se ei sentään koskaan toteutunut. Lisäksi torppien perustaminen sallittiin ensin perintö- ja 1700-luvun puolivälissä myös kruununtiloille. Väestö kasvoi Ruotsin ajan lopulla voimakkaasti. Väestönkasvu ei tietenkään ollut pelkästään väestöpolitiikan seurausta, vaan siihen myötävaikuttivat myös rauhallisemmat ajat, suotuisampi ilmasto ja terveydenhoidon kehittyminen. □

 

perjantai, 26. huhtikuu 2019

Eläimeen sekaantuminen

Eläimiin sekaantuminen oli yksi niistä rikoksista, jonka takia menetti helposti päänsä. Rikos ja rangaistus juontuvat Mooseksen laista:

Älä sekaannu mihinkään eläimeen, ettet siten itseäsi saastuttaisi. Älköönkä nainen tarjoutuko eläimelle pariutuaksensa sen kanssa; se on iljettävyys. (3 Moos. 18:23)

...

Sillä jokainen, joka tekee minkä tahansa näistä kauhistuksista, hävitettäköön kansastansa, kaikki, jotka semmoista tekevät. (3 Moos. 18:29).

Käräjille näitä tapauksia päätyi kuitenkin vain harvoin. Sysmäläisen Perttu Tuomaanpojan epäiltiin sekaantuneen lehmään kesällä 1695. Hovioikeus päätti, että Perttu vapautuu syytteestä, jos hän ja yksitoista rehellistä miestä vannovat niin sanotun puhdistusvalan. Puhdistusvala oli joissain asioissa käytössä vielä 1700-luvun puolellakin, mutta katosi sitten oikeuskäytännöstä.

Perttu tuli seuraaville talvikäräjille myötävannojineen. He olivat vanha itsellinen Niilo Sakarinpoika Nuoramoisista, ratsumies Sipi Juhonpoika Suurikylästä, rumpali Samuel Juhonpoika Karilanmaasta, ratsumies Pauli Matinpoika ja isäntä Arvi Heikinpoika Nuoramoisista, torppari Heikki Juhonpoika Suurikylästä, isäntä Heikki Matinpoika Toivolasta, renki Lauri Erkinpoika Virtaalta, sekä isännät Niilo Niilonpoika, Simo Tuomaanpoika ja Erkki Antinpoika Toivolasta. Perttu puhdistui epäilyistä ainakin oikeudellisessa mielessä.

Noituuden tapaan myös eläimiin sekaantuminen soveltui mainiosti ihmisen maineen mustaamiseen, mutta sitä käytettiin vain harvoin. Sellaiseen tilanteeseen joutui Sysmässä varusmestari Carl Reen, joka vaati maineensa palauttamista kesällä 1694.

Varusmestari Reen oli häätänyt kylästä varastelevan itsellisnaisen, jota kutsuttiin Petterin Kertuksi. Kerttu alkoi tämän jälkeen juoruilla, että Reen olisi yhdeksän vuotta aiemmin – ollessaan vasta 12-vuotias – sekaantunut eläimeen, jonka lajia ei mainittu. Talosta toiseen liikkuvat itselliset olivat aikansa sosiaalinen media.

Kerttu haastettiin käräjille, mutta hän meni piiloon eikä häntä saatu istuntoon, vaikka nimismies sitä ahkerasti yritti. Rusthollari Antti Paulinpoika oli sitä mieltä, ettei Kerttu ollut täydessä ymmärryksessä. Sen sijaan Reenin sanottiin olevan rehellinen. Sen paremmin lautamiehillä, naapureilla kuin käräjäyleisölläkään ei ollut hänestä mitään pahaa sanottavaa, vaan hänen elämäntapaansa luonnehdittiin hiljaiseksi ja kristilliseksi. Hänet julistettiin juorusta vapaaksi kunnes Kerttu saadaan oikeuden eteen. Jatkoa ei ilmeisesti seurannut.

En ole nähnyt yhtään tästä sai muista samantyyppisistä rikoksista langetettua tuomiota Padasjoen tai Sysmän käräjäpöytäkirjoissa. Tästä tai muista normipoikkeamista on siten hyvin vähän sanottavaa Ruotsin ajalla.

Suomalaiset olivat pitkään luonnonkansaa. Kirjallisuudessa on otaksuttu, että poikkeavista mieltymyksistä tiedettiin, mutta niistä ei pidetty melua. Ongelma niistä tuli vasta kristinuskon myötä – uusia rikoksia ja rangaistuksia määriteltiin. Poikkeavuuksiin liittyvä suoranainen fobia on Suomessa nuorempaa perua ja kotoisin Saksan suunnalta.

Tässäkin asiassa luultavasti ensin muuttuivat vallanpitäjien käytännöt, kansan asenteet muuttuivat hitaammin. Vaikka monet normipoikkeamat olivat kiellettyjä, viranomaisetkin olivat paljon kiinnostuneempia tutkimaan sellaista luvatonta sukupuolitoimintaa, joka saattoi johtaa lisääntymiseen – eli samanlajisten, eri sukupuolta olevien välistä. Siitä jäi myös helpommin kiinni, varsinkin jos oli nainen.

 

Huom. Mooseksen lain kohdat ovat vuoden 1933 Raamatun suomennoksesta.

perjantai, 19. huhtikuu 2019

Pääsiäisenä 1765

Pääsiäisenä 1765 paljon väkeä oli kokoontunut Teppolan taloon Kuhmoisten kirkonkylässä. Epäselvissä olosuhteissa sattuneisiin tapahtumiin palattiin seuraavilla syyskäräjillä. Tuomas Juhonpoika Puukila oli juhlia seuraavana aamuna herännyt nenä naarmuilla. Tuomaan mielestä Juho Eliaanpoika Pörvälä oli rusikoinut hänen nenänsä siihen kuntoon.

Juho kiisti ensin lyöneensä Puukilaa kasvoihin ja epäili että sen oli tehnyt joku muu tai sitten Tuomas oli kaatunut humalassa. Taloon oli ahtautunut paljon nuorisoa.

Lopulta Juho kuitenkin myönsi että hänen ja Tuomaan välillä oli ollut riitaa myllytullista, jonka Tuomas oli jättänyt maksamatta. Juhon mukaan Tuomas oli herjannut Juhoa ja käyttäytynyt ylimielisesti. Silloin Juho oli tönäissyt Tuomasta, mutta hän ei muistanut mihin.

Tuomas kiisti riidelleensä mistään myllytullista saati herjanneensa Juhoa tai olleensa humalassa. Kun tuli oli sammutettu, muut olivat lähteneet ulos, paitsi hän ja Juho, ja silloin Juho oli lyönyt häntä, Tuomas väitti edelleen.

Juhon näkemyksen mukaan muiden mentyä ulos Heikki Yrjönpoika Jussila oli tullut sisään ja lyönyt naapuriaan Tuomasta.

Heikki Yrjönpoika oli käräjillä, joten häntä voitiin heti kuulla. Hän kiisti lyöneensä Tuomasta. Hän myönsi olleensa paikalla, mutta sanoi poistuneensa muiden mukana. Vain Tuomas ja Juho olivat jääneet sisälle.

Seuraavana käräjäpäivänä kuultiin Pörvälän vaatimuksesta todistajana Juho Juhonpoika Teppolaa. Pörvälän ja Puukilan väitetystä tappelusta Teppola ei voinut sanoa mitään, koska hän oli mennyt nukkumaan ennen Pörvälän tuloa. Sen sijaan hän vahvisti, että sekä Puukila että Jussila olivat olleet silminnähden humalassa. Heikki Jussila oli tarttunut Tuomakseen vyötäisiltä, nostanut ilmaan ja rojauttanut sitten alas niin että Tuomas putosi lattialle polvilleen. Todistaja luonnehti tapahtumia rajuksi leikiksi ja kiusoitteluksi, hänen mukaansa mitään riitaa ei ollut, eikä Tuomas hänen mielestään ollut loukkaantunut.

Heikki myönsi kiusoitelleensa Tuomasta, mutta ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Tuomaankaan mielestä Heikki ei ollut suuttunut hänelle.

Lautamies Erkki Laurinpoika todisti, että pääsiäisen jälkeen Tuomaan nenässä oli ollut ”raapimajälkiä”, kuten hän niitä kuvasi. Lautamies ei kuitenkaan enää muistanut, miten Tuomas oli selittänyt niiden syntyneen. Tähän Tuomas heti lisäsi kyllä kertoneensa, että se oli Juho Eliaanpoika.

Juho Eliaanpoika Pörvälä tuomittiin kahden haavan tuottamisesta kaksi kertaa kahden hopeataalarin sakkoon. Juhon esittämä kunnianloukkauskanne sen sijaan kaatui, koska hänellä ei ollut todistajia. Sen sijaan todistajanlausunnon perusteella sekä Tuomas että Heikki tuomittiin juopumuksesta viiden hopeataalarin sakkoon, josta Juho Eliaanpoika sai ilmiantajana puolet. Juho maksettavaksi tuli myös Tuomaan oikeudenkäyntikuluina kaksi taalaria. Näin ollen Juho Eliaanpoika joutui nettona maksamaan yhden (= 5–4–2) taalarin.

Tuomaan tappioksi tuli kolme (= 5–2) taalaria. Hän tosin voitti juttunsa, mutta jäi samalla kiinni kalliimmasta rikoksesta.

perjantai, 12. huhtikuu 2019

Säätyrajojen ylityksiä

Sääty-yhteiskunnassa puoliso löytyi yleensä omasta säädystä. Poikkeukset olivat vielä 1700-luvulla ylen harvinaisia.

Seuraava tapaus on selostettu Kuhmoisten historiassa, mutta se on niin hauska, että selostan sen tässä hieman laajemmin. Tapauksen ymmärtäminen koko koomisuudessaan vaatii nimittäin hieman taustoitusta.

Erkki Hellman syytti syksyllä 1723 Kuhmoisten kirkkoherran Kristian Gååsmanin rouvaa Mariaa kunnianloukkauksesta. Sekä Gååsman että hänen vaimonsa olivat Sysmästä, ensin mainittu paikallista pappis- ja viimeksi mainittu aatelissukua, ainakin biologisesti. Maria Larsdotter, kuten hänen nimensä yleensä asiakirjoihin merkittiin, oli kapteeni Lars Tandefeltin ja hänen emännöitsijänsä Riitta Akselintyttären avioton tytär. Tandefeltit vaativat käräjillä, että Marialta kiellettäisiin sukunimen käyttö. Riitan mukaan hän ja Lars olivat olleet kihloissa, mutta se ei auttanut tässä asiassa. Kapteeni Tandefelt oli tehnyt testamentin, mutta se oli rusthollin osalta pätemätön, koska rustholli oli kruunun, eikä kapteenilla ollut siihen perintöoikeutta. Sen sijaan Maria peri kyllä isänsä irtaimen omaisuuden.

Hellmanin ja pastorskan riita oli saanut alkunsa, kun Erkki oli pyytänyt pastorskan tyttären kättä. Madame oli siitä suuttunut ja häätyyttänyt Erkkiä hiilihangolla uhaten ja haukkunut tätä hunsvotiksi ja kelmiksi. Pastorskan mielestä oli täysin sopimatonta että tavallinen sotamies kosi paremman väen tytärtä. Erkki puolestaan oli sitä mieltä, että kyllä hän kysyä saa, eikä kysyminen oikeuta hyökkäämään häntä vastaan. Todistajana Erkillä oli kersantti Stierncreutz. Maria sai kolmen markan sakot.

Erkistä tiedetään hieman enemmänkin.

Samoilla käräjillä Erkki syytti kunniansa loukkaamisesta myös Antti Heikinpojan (Kauppila) vaimoa Kerttu Antintytärtä. Kerttu oli Erkin mukaan sanonut häntä varkaaksi. Tälle ei kuitenkaan ollut todistajia, joten kanne Anttia ja Kerttua vastaan hylättiin.

Kesällä 1726 Maria Yrjöntytär Lästilästä ilmoitti aviottoman tyttärensä isäksi Erkki Hellmanin. Maria oli ollut naimisissa Jaakko Heikinpojan kanssa, mutta Jaakko oli kadonnut rajan taakse isonvihan aikana. Rauhan tultua Maria oli matkustanut Haminaan etsimään miestään, mutta turhaan. Erkki Hellman hukkui heikkoihin jäihin 14. huhtikuuta 1725, joten hän ei pystynyt itse puolustautumaan käräjillä. Hänen puoltaan piti kapteeni Coljander, joka vaati asian kunnollista tutkimista, ettei vainajan syyksi sysätä sellaista, mitä hän ei ole tehnyt.

Kappalainen Henrik Leklin ja Marian anoppi ilmoittivat, että lapsen isä on Elias Erkinpoika (ilmeisesti Hinskala). Elias myönsikin olleensa kerran Marian kanssa, mutta kiisti isyyden. Elias tuomittiin 80 hopeataalarin ja Maria 40 taalarin sakkoon ja kirkonrangaistukseen. Köyhyyden vuoksi sakot muunnettiin ruumiillisiksi rangaistuksiksi. Lisäksi Elias määrättiin antamaan elatusapuna 15 kappaa viljaa vuodessa, kunnes lapsi pystyy huolehtimaan itsestään.

***

Vaikka säätyrajat ylittävä seurustelu oli sopimatonta, luvattomia suhteita oli varsinkin aatelismiehilllä ja niiden seurauksena syntyi huomattava määrä aviottomia lapsia.

Padasjoelta tunnetaan yksi säätyrajat ylittävä avioliittokin. Kyseessä oli aatelismiehen toinen avio.

Sohvi Antintytär synnytti Georg Johan Brummerille pojan 1734. Syyskäräjien pöytäkirjassa Brummerilla mainitaan olevan 8 alaikäistä, äiditöntä lasta ja hänen sanotaan olevan ”erittäin köyhä” ja vielä varmemmaksi vakuudeksi täsmennetään, että hänellä ei ole sen paremmin kiinteää kuin irtaintakaan omaisuutta. Brummer pyysi köyhyytensä vuoksi vankeusrangaistusta sakkojen sijaan, mutta muuntorangaistuksesta ei voitu käräjillä päättää. Hänet tuomittiin 10 hopeataalarin ja Sohvi 5 hopeataalarin sakkoon sekä häpeärangaistukseen.

Myöhemmin Brummer ja Sohvi menivät kihloihin. Se oli Brummerin ex-appivanhemmille suuri häpeä. Brummerin appi, paroni Horn vaati kihlauksen purkamista oikeusteitse talvella 1743. Hornin mukaan kihlauksella oli ollut vain yksi todistaja, Sohvin serkku Risto Antinpoika ja lisäksi se oli tehty alkoholin vaikutuksen alaisena. Brummer kertoi antaneensa kihlajaislahjana viisi hopeasormusta ja silkkimyssyn. Sohvi ei kiistänyt etteikö Brummer olisi kihlannut häntä humalassa, mutta oli sitä mieltä että myös humalassa tehdyt lupaukset on pidettävä. Morsiamen vastustelusta huolimatta oikeus purki kihlauksen. Lisäksi Brummer sai sakot juopottelusta. Puolet sakoista oli maksettava ilmiantajalle, nimismies Wirlanderille.

Sillä kertaa appiukko onnistui lyömään kiilan kyyhkyläisten väliin, mutta erossa he eivät pysyneet. Ilmeisesti he olivat käytännössä eläneet pariskuntana jo pitkään. Pari vihittiin lopulta virallisesti 20.10.1751. Brummer oli nuorikkoaan 12 vuotta vanhempi. Entinen kartanonherra eli viimeiset vuotensa Vesijaolla itsellisenä, pahasti alkoholiongelmaisena ja korviaan myöten velkaisena. Hän kuoli vuonna 1754. Sohvi eli leskenä 20 vuotta kunnes kuoli vanhuuteen. Rippikirjassa on merkintä ”muuttanut seurakunnasta”, mutta hän on palannut ennen kuolemaansa.