Kesäaamun rauha järkkyi Kuhmoisissa kesäkuun yhdeksäntenä vuonna 1797. Epäilemättä linnut lauloivat ja koivunlehti tuoksui kuten muinakin alkukesän aamuina. Ehkä auringonnousu oli tavallista verenpunaisempi. Ihmiset liikkuivat hermostuneesti, kylässä levisi tieto että jotain pahaa oli tapahtunut. Päijänteen Ansiolahdella kellui kaksi venettä, joista toinen oli kellahtanut nurin ja toinen oli ajelehtinut rannan lähelle. Vedestä törrötti pohjaan isketty atrain. Sen lähellä Päijänteen pohjassa makasi nuoren miehen pahoin ruhjottu ruumis. Kyseessä oli Lästilän Jussilan nuori isäntä Matti.

Tällainen asetelma odotti rantaan kiiruhtaneita ihmisiä. Ensimmäisenä paikalla oli Kaapo Heikinpoika Kauppila, jonka renki Juho Erkinpoika oli hälyttänyt, mutta hän ei yksinään ryhtynyt mihinkään, vaan odotti apuvoimia. Yhdessä Kaapo, Myysälän Aatami Juhonpoika ja Juho Pertunpoika, sekä mainittu Juho Erkinpoika saivat jonkin koukun avulla naarattua ruumiin ylös vedestä ja rannalle, mutta kaikki elvytysyritykset olivat turhia. Ruumiin päässä oli ruhjeita ja lisäksi rinnassa kolme verta vuotavaa reikää.

Järkyttynyt Kaapo ei kauan kestänyt katsella ruumista, vaan siirtyi sivummalle voimaan pahoin.

Murheen murtama Jussilan vanha isäntä Heikki Yrjönpoika vei poikansa ruumiin kotiin viimeisen kerran.

Järvestä löytyi pohjaan pystyyn isketty verinen atrain, jota heti epäiltiin Matin vammojen aiheuttajaksi. Atrain oli kuulunut 28-vuotiaalle korpraali Carl Gustaf Jackille, jolla oli uudisasutus Hinskalan maalla.

Lähin lääkäri oli Hämeenlinnassa. Hän ehti vasta heinäkuussa tutkimaan ruumiin, joka oli silloin jo pahoin pilaantunut. Kappalainen Gabriel Palander oli haudannut ruumiin koska sitä ei voitu muulla tavalla säilyttää. Selvää kuitenkin oli, että Matti oli saanut useita iskuja kovalla esineellä – sellaisella kuin atrain. Lääkäri ei osannut sanoa oliko Matti kuollut iskusta heti, vai vasta pudottuaan sen voimasta veteen, mutta joka tapauksessa iskut olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa.

Henkirikoksesta epäiltyä korpraali Jackia ei saatu ylimääräisille käräjille vastaamaan syytteeseen, koska hän lähti karkuun heti tapahtuman jälkeen.

Heikki Yrjönpoika ei voinut pidättää kyyneleitä selostaessaan käräjillä, millainen isku Matin kuolema oli Jussilassa. Matti jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi pientä lasta. Heikin mielestä Jack ei ollut voinut tehdä murhaa vaimonsa Ulriikka Päijelinin tietämättä, joten Ulriikkaa pitäisi kuulla käräjillä. Koska silminnäkijöitä ei ollut, tiedot itse tapauksesta perustuvat juuri siihen mitä Ulriikasta saatiin puristettua.

Ulriikka kiisti olevansa mitenkään osallinen murhaan. Kesäkuun kahdeksannen iltana Jack oli lähtenyt kalaan heidän kolmannella vuodella olevan tyttärensä kanssa. Aamulla varhain Jack oli palannut kotiin ja kysynyt talon rapulta, joko väki on herännyt. Jack ei tullut sisään, Ulriikka meni laittamaan ruokaa. Kuultuaan ulkoa riidan ääniä Ulriikka meni pihalle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Silloin hän huomasi tyhjän veneen ajelehtivan lahdella. Lähempänä rantaa hän äkkäsi toisenkin veneen, joka oli nurin. Hänen miehensä oli veden varassa ja piti käsillään kiinni kaatuneesta veneestä. Ulriikka huusi renkiä avuksi ja kiirehti auttamaan miestään. Ulriikka ei muistanut mistä hän löysi atraimen, mutta joka tapauksessa hän iski sen pohjaan pystyyn. Talolla Jack sanoi Ulriikalle olevansa pökerryksissä ja lähtevänsä kirkonkylään, jotta häneltä iskettäisiin suonta. Sen jälkeen Ulriikka ei enää nähnyt miestään. Ulriikka lähti Myysälään ja Kauppilaan hälyttämään apuvoimia.

Rengin kertomus oli erilainen. Hän oli seurannut Ulriikkaa rantaan ja nähnyt kuinka Jack piti toisella kädellä kiinni kaatuneesta veneestään ja toisessa kädessä hänellä oli atrain. Matin veneen tuuli oli painanut lähelle rantaa ja Ulriikka meni sen luo. Sitten Ulriikka souti Matin veneellä hakemaan miehensä. Atrain jäi järveen puinen varsi pohjaan iskettynä, mutta kumpi sen sinne iski, ei Juho osannut sanoa. Juho kuuli Jackin sanovan, että ”se on Matti Jussila”. Juho lähti maitse Myysälään ja Kauppilaan hakemaan apua. Kaapo lähti paikalle omalla veneellään. Juho meni välillä kyntämään.

Ruumiinpesijänä toimineelta Kaisa Mikontyttäreltä saatiin tarkka kuvaus vammoista. Haavat olivat hänen mukaansa vuotaneet verta vielä ruumiin maatessa selällään pesun jälkeen. Yrjö Juhonpoika Puukila oli tutkinut ruumiin pesun jälkeen ja tehnyt samat havainnot kuin Kaisa.

Käräjäistunnon päätteeksi Palander pyysi että hänet vapautettaisiin vastuusta siihen, että hän oli haudannut ruumiin. Perusteeksi hän esitti, että oli ollut selvää ettei Matti ollut itse aiheuttanut kuolemaansa ja että lämpimänä vuodenaikana ruumista ei olisi voitu muuten säilyttää.

Motiiviin saatiin vain vähän epäsuoraa selvitystä. Todistajalle Ulriikka oli kertonut Jackin sanoneen häntä veneeseen autettaessa, että Jack oli kysynyt Matilta verkkojaan ja Matti oli vastannut ”olenko minä sinun verkkojesi vartija”. Jack oli kiistänyt lyöneensä Mattia, päinvastoin hän väitti Matin yrittäneen huitaista häntä airolla. Kovaotteisen korpraalin taustasta ei tätä kirjoitettaessa ole käytettävissä tietoja, jotka selittäisivät teon rajuuden. Yleisesti tiedetään että armeijalla oli sotilaisiin raaistava vaikutus, jonka siviiliväestö sai toisinaan tuntea nahoissaan.

Jackin myöhemmistä vaiheista ei ole tämän kirjoittajalla tietoa. Todennäköisesti hän on ylittänyt valtakunnan rajan ja joskus tietysti lopullisenkin rajan. Vuodesta 1803 Ulriikka Jackia kutsuttiin kirkonkirjassa korpraalin leskeksi. Hän kuoli ”slaakiin” maaliskuussa 1824.

Vain 32-vuotias Juho Antinpoika Sarkanen menehtyi torppansa tulipalon yhteydessä lokakuun lopussa 1793. Koska vainajan ruumiissa havaittiin outoja vammoja, pappi ei suostunut hautaamaan häntä ennen asian tutkimista. Sarkasen tiedettiin eläneen suuressa epäsovussa vaimonsa Vappu Erkintyttären ja anoppinsa Maria Mikontyttären kanssa, joten epäily kohdistui heihin.

Juho Jaakonpoika Kopola sai tehtäväkseen tutkia ruumiin. Varsinainen tutkinta tapahtui sitten syyskäräjillä.

Vappu Erkintytär kertoi että kyseisen päivän aamuna pirtissa kuivumassa olleet pellavat olivat syttyneet palamaan. Lapsi oli heilauttanut valoneuvona ollutta pärettä niin että tuli oli tarttunut pellaviin. Vappu oli huutanut uunin päällä maanneelle äidilleen, että tulee heti alas ja ulos. Maria oli mennyt lasten kanssa navettaan turvaan, koska se oli pirtin lisäksi ainoa lämmin tila joka heillä oli. Vappu ja Juho olivat yrittäneet saada tulta sammumaan kantamalla ulkoa lunta ja vettä. Saatuaan tulen suurimmaksi osaksi sammumaan, he olivat sulkeneet ovat ja ikkunat, jotta tuli tukahtuisi. Juho oli kuitenkin mennyt takaisin sisälle. Ilmaannuttuaan taas ulos hän sanoi sammuttaneensa portaiden alla olleen palopesäkkeen kaatamalla sinne maitoa. Sen jälkeen kumpikin oli mennyt navettaan lämmittelemään, koska he olivat paljain jaloin.

Juho ei malttanut kauan pysyä navetassa, vaan lähti pian takaisin pirttiin katsomaan pellaviaan, tai mitä niistä oli jäljellä. Kun Juhoa ei kuulunut takaisin, Vappukin meni ulos ja huuteli miestään. Kun vastausta ei kuulunut, Vappu lopulta avasi pirtin oven. Savupilvi tulvahti hänen kasvoilleen avoimesta ovesta, mutta savun seasta hän näki miehensä lojuvan pirtin kynnyksellä. Vappu tarttui Juhoon ja veti hänet ulos. Mariakin tuli apuun, mutta he eivät saaneet Juhoa virkoamaan. Vappu lähti naapuriin Liehun torppaan hakemaan apua tulipalon sammuttamiseen; hirsirakenteisiin kytemään jäänyt tuli oli nimittäin avatusta ovesta saanut lisää ilmaa ja roihahtanut uuteen liekkiin. Avun saannissa kesti kuitenkin niin kauan, että mitään ei enää ollut tehtävissä pirtin pelastamiseksi. Miesten saapuessa liekit löivät jo katosta läpi.

Avioliitosta Vappu kertoi, että Juho oli ollut alkuaikoina kova häntä kohtaan, mutta viime vuosina, kun he olivat asuneet Sarkasen torpassa, tilanne oli helpottunut.

Jo samana päivänä lautamies Juho Jaakonpoika Kopola, kuudennusmies Hermanni Saksa sekä Martti ja Heikki Martinpojat Aholan torpasta tarkastivat ruumiin. Vain vasemmasta kyljestä löytyi jotain jälkiä, joita Kopola piti menehtymisen kannalta merkityksettöminä. Vamman uskottiin syntyneen vasta kuoleman jälkeen ruumista ulos pirtistä kiskottaessa.

Nimismies ei kuitenkaan luovuttanut. Hän oli kuullut juorun, jonka mukaan pahantahtoiset naiset olivat sulkeneet Juhon pirttiin niin että tämä tukehtui savuun. Palopaikalle saapuneita naapureita kuultiin, mutta kukaan ei tiennyt mitään rikokseen viittaavaa. Yksi oli tosin kuullut Maria Mikontyttären sanovan, että jos talo olisi palanut ja Juho Antinpoika jäänyt eloon, niin hän olisi tappanut heidät (siis Marian ja Vapun). Maria selitti tarkoittaneensa, että koska Juho oli kiivasluonteinen ja palo oli saanut alkunsa siitä että naisväki oli laiminlyönyt lasten vahtimisen, naisille olisi ollut odotettavissa huutia, jos Juho olisi jäänyt henkiin. Maria ja Vappu kiistivät mitenkään aiheuttaneensa Juhon kuoleman.

Oikeus piti todennäköisenä, etteivät epäillyt naiset olleet sulkeneet Juhoa pirttiin tämän tukehduttamiseksi, vaan Juho oli mennyt itse pirttiin paloa sammuttamaan ja menehtynyt tapaturmaisesti hengitettyään savua. Vappu ja Maria vapautettiin epäilyistä käräjillä, mutta päätös ei ollut lainvoimainen, vaan se piti alistaa hovioikeuden tarkistettavaksi, koska kyseessä oli vakavan henkirikoksen epäily. Henkirikoksesta olisi vielä tuolloin voinut seurata kuolemanrangaistus. Oikeus antoi myös hautausluvan. Haudattujen luettelosta en ole kuitenkaan Juhoa tunnistanut.

Jälkisanat

Aikana jolloin savuhormi oli harvinaisuus, tulen ja savun kanssa oli opittu tulemaan toimeen. Palamisprosessin yksityiskohtia ei kuitenkaan tunnettu. Sarkaset menettelivät aivan oikein sulkiessaan ovet ja ikkunat tulen tukahduttamiseksi. He tekivät sen kuitenkin väärästä syystä. Hapesta he eivät tienneet mitään, vaan he kuvittelivat myrkyllisen savun tukahduttavan tulen. Vaikka savu ymmärrettiin vaaralliseksi, häkämyrkytyksestä ei tiedetty yhtään sen enempää kuin hapestakaan.

Juho Antinpoika Vähä-Littu Harmoisista oli ollut Mikonpäivänä 1792 kirkossa ja jäänyt sen jälkeen sukuloimaaan Kuhmoisten kirkonkylään. Kun hän päivällisen jälkeen lähti kotia kohti, ilta oli jo hämärtynyt. Juhon mukana oli hänen alaikäinen poikansa ja kulkupelinä tietysti hevonen.

Kuokkalan torpan kohdalla heidät oli saavuttanut torpparin poika ja sorvari Jaakko Jaakonpoika Risula Kauratteelta. Jaakon isä oli entinen rakuuna Jaakko Osolander, joka kuten nimestä voi päätellä, oli tullut Risulan torppaan mutkien kautta Osoilasta.

Ilman mitään aihetta Jaakko oli pelotellut Juhon hevosta, lyönyt Juhoa itseään piiskalla ja yrittänyt pudottaa tämän satulasta. Näin Juho valitti myöhemmin käräjillä.

Jaakko kiisti kaiken, mutta nimismies Grönqvistillä oli kaksi todistajaa Padasjoen puolelta: Arvi Heikinpoika Alimmainen ja Akseli Eliaanpoika Ylimmäinen. Hekin samoin kuin vastaaja olivat olleet tulossa Kuhmoisista Padasjoelle.

Todistajan kertomus antoi tapahtumista hieman erilaisen kuvan. Arvin mukaan Jaakko oli yrittänyt nostaa tiellä seisseen Juhon hevosen selkään, mutta tämä oli kieltäytynyt nousemasta satulaan. Sen jälkeen Arvi oli kuullut piiskan sivalluksesta lähtevän äänen, mutta pimeässä hän ei nähnyt mihin piiska osui. Joka tapauksessa tämän jälkeen Juho kuului huutavan apua Kuokkalan torpasta.

Havainnot eivät olleet kovin tarkkoja, koska todistajilla oli ollut täysi työ pelästyneiden hevostensa kiinniottamisessa ja satuloiden etsimisessä pimeästä metsästä– ne olivat nimittäin rytäkässä tippuneet. Tämän vuoksi Juho seisoi jo maassa Arvin tullessa hänen luokseen eikä Arvi pystynyt sanomaan miten Juho oli hevosen selästä poistunut.

Myös Akselin mielestä Jaakko oli yrittänyt auttaa Juhoa nousemaan satulaan. Kun Juho ei ollut ottanut apua vastaan, Jaakko oli heilauttanut piiskaa Juhoa kohti, mutta Akseli ei ollut erottanut, osuiko se. Juhon avunhuudon hänkin oli kuullut ja kun Juho lähti kohti Kuokkalan torppaa, Jaakko seurasi ja sitten pimeydestä kuului jälleen piiskan ääni.

Kiistämisestä huolimatta oikeus tuomitsi Jaakon kahdesta piiskaniskusta kaksi kertaa kuuden markan sakkoon. Sakko oli pieni, koska näkyviä vammoja ei ollut jäänyt. Sen sijaan tierauhan rikkomisesta maksettavaa tuli 40 ja pyhäpäivärikoksesta 10 hopeataalaria, yhteensä siis 50 taalaria. Jaakkoa pidettiin maksukykyisenä.

Ruotsin ajan loppu oli sotaisaa aikaa – harvoinpa kuningaskunnan armeija oli pitkään paikoillaan saanut ollakaan. Pitkä poissaolo tuotti sotilaan perheelle omat ongelmansa.

Palattuaan taistelusta kotiin Vesijaolle Jaakko Bröms huomasi että hänen vaimostaan Sohvi Erkintyttärestä kiersi kylällä ikäviä juoruja. Huhuttiin ettei Brömsin vaimo ollut uskollisena odottanut miestään sodasta, vaan oli sekaantunut muihin miehiin. Vuoden 1790 syyskäräjillä hän vaati äitiään Vappu Yrjöntytärtä sekä Nuuttilan isäntä Israel Arvinpoikaa tilille juorun levittämisestä. Bröms vaati että väitteet joko todistetaan tai sitten hänen vaimonsa maine palautetaan.

Kunnia oli niin tärkeä asia, että edes omat vanhemmat eivät olisi saaneet vihjatakaan mitään aviorikoksen suuntaan.

Vastaajat myönsivät kuulleensa kyseisen juorun, mutta kiistivät sitä itse liikkeelle laskeneensa. Vappu kertoi sanoneensa sodasta palanneelle pojalleen, että tämän vaimo oli varomattomalla käyttäytymisellään antanut aiheen juoruiluun.

Israel kertoi edellisenä kesänä käyneensä rajalla ja tavanneensa Brömsin. Hän oli silloin Vapun pyynnöstä kertonut Brömsille, että tämän vaimo oli saanut aikaan uskottomuusepäilyjä.

Enempää ei oikeudenkäynnissä saatu selville. Itse huhujen kohde Sohvi Erkintytär vannoi olevansa syytön aviorikkomukseen.

Oikeus totesi VappuYrjöntyttären ja Israel Arvinpojan myöntäneen, että he olivat ilmoittaneet Brömsille tämän vaimon olleen uskoton miehensä ollessa komennettuna taisteluun. Tosin tuomiolauselmassa mainittin, että tämä teko ei ollut johtunut pahantahtoisuudesta vaan harkinnan puutteesta. Rangaistusta tämä asianhaara ei tainnut juuri lieventää. Kumpikin tuomittiin 20 taalarin sakkoon sekä esittämään oikeuden edessä julkinen anteeksipyyntö Sohville.

Köyhä ja vanhuudenheikko Vappu ei pystynyt maksamaan sakkoja, vaan joutui kahdeksaksi päiväksi vankilaan vedellä ja leivällä. Israelilla oli varaa, mutta ei halua maksaa sakkoja. Hän ilmoitti olevansa tyytymätön tuomioon. Ilmeisesti asian käsittely jatkui hovioikeudessa.

Kaisa Petterintytär Päijälän Nihtilän talon Vuorihuhdan torpasta ja Joonas Yrjönpoika saman kylän Sarvataipaleen torpasta olivat menossa naimisiin, mutta suunnitelmat muuttuivat. Kirkon keskikäytävän sijasta marssittiinkin käräjäsalissa, ja monta kertaa.

Kaisan näkemyksen mukaan hän ja Joonas olivat menneet kihloihin jo vuonna 1786 eräällä kirkkomatkalla, joka kummallakin oli kohtalaisen pitkä. Myöhemmin Sarvataipaleen torpassa noin 20-vuotias Joonas oli antanut hänelle sormuksen todistajan läsnäollessa, mutta syksyllä 1787 Joonas olikin halunnut vetäytyä hankkeesta. Kaisa ei tähän tyytynyt, vaan haastoi Joonaan käräjille ja vaati tätä toteuttamaan naimakaupan.

Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä Kaisalla oli todistajina Juho Juhonpoika Leppälä Antti Jaakonpoika Järn. Juho Juhonpoika havaittiin kuitenkin Joonaan serkuksi (äidin sisaren poika), joten hän oli jäävi todistamaan. Järn oli käytettävissä, mutta hän ei ollut läsnä kihlauksen tapahtuessa eikä muutenkaan pystynyt sanomaan mitään kiistaa valaisevaa.

Käräjillä asia ei ottanut edistyäkseen, vaan sitä lykättiin useita kertoja. Joonas olisi halunnut nopean ratkaisun, koska hänellä oli uusi morsian, jonka hän halusi viedä vihille. Vuosien mittaan Kaisankin mieli muuttui ja lopulta Kaisa ei enää vaatinut avioliittoa toteutettavaksi, koska siitä ei pakottamalla tulisi onnellista. Hän halusi vain korvauksen kärsimyksistään.

Todistajana kihlauksesta Kaisalla oli Jaakko Simonpoika Rauhalahdesta, mutta Jaakolla ei ollut kihlauksesta mitään valaisevaa sanottavaa. Tämän jälkeen Kaisa halusi todistajiksi Matti Juhonpojan ja Erkki Snällin (snäll = kiltti). Matti ja Erkki olivat sotilaita ja käräjien aikaan he olivat Svartholmin varuskunnassa, joten heitä ei saatu todistamaan.

Lykkäämisestä ei ollut hyötyä, koska käräjien välillä Matti ja Erkki oli komennettu taisteluun, eikä heihin niin ollen saatu yhteyttä. Ei edes tiedetty, ovatko he enää elossakaan. Tällöin Kaisa nimesi uusiksi todistajiksi Vappu Martintyttären Rauhalahdesta ja Stina Antintyttären Valkialasta.

Syksyllä 1789 asiaan saatiin viimein ratkaisu. Vappu Martintyttärellä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli vain kuullut Joonaan sukulaisilta, että Joonas ja Kaisa ovat menossa naimisiin. Kihlauksesta hän ei tiennyt mitään.

Stina kertoi kuulleensa että Joonas ja Kaisa olivat menossa naimisiin, mutta Joonaan sisar oli estänyt sen.

Oikeuden pöytäkirjoista käy ilmi, että Kaisan veli Matti oli naimisissa Joonaan sisaren kanssa. Luultavasti Stina viittaa eri sisareen. Näin voi päätellä siitä, että Vuorihuhdan emäntä Leena Simontytär haastoi Joonaan naimattoman sisaren Marian kunniansa loukkaamisesta. Tämä tapahtui samoilla käräjillä, joilla Kaisa haastoi Joonaan. Marian poissaolon vuoksi tämäkin asia jouduttiin lykkäämään, eikä siihen ilmeisesti enää käräjillä palattu.

Tarkempaa tietoa naimakaupan kariutumisen syistä ei ole, mutta Stinan lausunnon perusteella vaikuttaa siltä, ettei Joonaan naimakauppa ole nauttinut perheen täyttä hyväksyntää. Pöytäkirjaankin on merkitty, että Joonaan isä Yrjö Erkinpoika vastusti jyrkästi avioliittoa. Kaisa oli torpan tyttö. Torppa oli Sarvataipalekin, mutta perintötorppa.

Kaisan asiamiehen mukaan Matti ja Erkki olivat olleet paikalla, kun kihlaus tapahtui, joten hänen mielestään oli välttämätöntä saada nämä sotilaat todistamaan. Siksi hän halusi, että oikeus myöntäisi vielä kerran lykkäystä.

Joonas vastusti uutta lykkäystä asiamiehensä välityksellä. Vastaajan mielestä Matti ja Erkki olivat joko kuolleet tai jääneet vangeiksi. Matti oli joutunut taisteluihin Savossa ja Karjalassa ja Erkki määrätty laivastoon joka oli joutunut meritaisteluun. Näin maailmanpolitiikka vaikutti kuhmoislaisten naimakauppojen selvittelyyn.

Myös oikeus piti epätodennäköisenä, että sotilaat saataisiin vielä käräjille, eikä siksi myöntynyt enää uuteen lykkäykseen. Koska Kaisa itsekin oli myöntänyt, että oletetulla kihlauksella oli vain yksi todistaja, Erkki Snäll, eivätkä käräjillä kuultujen todistajien lausunnot osoittaneet laillista kihlausta tapahtuneen, oikeus vapautti Joonaan vastuusta. Kaisa ei saanut edes oikeudenkäyntikuluja, saati kärsimyskorvauksia.

Päästyään pitkäksi venyneestä piinasta Joonas oli vielä nuori. Neljän vuoden kuluttua hääkellot soivat hänelle ja Vähä-Litun tyttärelle.