maanantai, 3. toukokuu 2021

Korpraali ja majurin tytär

Pultavan taistelussa venäläisten vangiksi jäänyt, sittemmin majuriksi ylennetty Christian Ludvig Toll (s. 1665 Kusenöm, Saarenmaa, k. 1737 Asikkala) palasi vanhoilla päivillään Kalkkisten kartanoon Asikkalaan ja avioitui vuonna 1724 huomattavasti itseään nuoremman, ranskalaisperäisen Margareta Elisabeth de la Motten (s. 1695 Sauvo) kanssa. Parille ehti syntyä yksi tytär, Eva Helena, joka varttui aikuiseksi.

Eva Helenan lähestyessä naimaikää sulhasehdokkaita ilmaantui kaksin kappalein. Eikä ainoastaan kosijoita ilmaantunut, vaan tammikuun lopulla 1747 myös lapsi, joka sai nimekseen Georg Christian. Tämä on jo itsessään vaikea asetelma, mutta vielä vaikeammaksi tilanteen teki lapsen isän syntyperä.

Vyyhti alkoi purkautua, kun kenttävääpeli Erich Willhelm Fiandt vaati saman vuoden talvikäräjillä enonsa Erich Willhelm Tavaststiernan välityksellä avio-oikeuden perusteella osaa morsiamensa omaisuudesta, sekä lisäksi vahingonkorvausta. Hän oli mennyt 19 helmikuuta kihloihin Eva Helena Tollin kanssa. Kihlajaislahjoina hän oli antanut 4 kultasormusta, 3 kyynärää punaista damastia ja 1 parin hajustettuja käsineitä. Viikko ennen kynttilänpäivää Eva Helena oli kuitenkin synnyttänyt poikalapsen, jonka isä oli korpraali Georg Tornstedt Padasjoen Toritulta.

Eva Helenaa edusti valtakirjalla asianajaja Gillberg. Koska kysymys oli rikosasiasta, Eva Helena Tollin piti kuitenkin vastata syytteeseen itse. Seuraavilla Asikkalan talvikäräjillä, jotka pidettiin helmikuussa 1748, Eva Helena oli paikalla, Tornstedt ei.

Eva Helena myönsi salavuoteuden, mutta kiisti sen tapahtuneen avioliittolupauksen voimassa ollessa. Hänellä ei ollut aikomusta mennä naimisiin korpraalin kanssa.

De la Motten asianajaja luonnehti korpraalia ”mielenlaadultaan vaihtelevaksi”. Vieraillessaan Kalkkisten kartanossa korpraali oli asianajajan mukaan käyttäytynyt koppavasti majurskaa kohtaan ja antanut ymmärtää omistavansa tämän tyttären.

Asianajajan lisäksi myös leskirouvan veli Bengt de la Motte käytti puheenvuoron ilmoittaakseen ettei hän anna suostumustaan korpraalin ja sisarentyttärensä avioliitolle.

Kirjeessään, joka oli päivätty Beckbyssä 1. helmikuuta 1748, korpraali selitti, ettei pääse käräjille, koska on rajavartiossa. Kirjeessä hän myös vaati saada Eva Helenan vaimokseen.

Morsiamen perheen asianajaja vaati asian pikaista käsittelyä, jotta Eva Helena pääsisi taas seurakunnan huomaan ja että ”surulla ja murheella kuormitettu” leskirouva saisi helpotuksen. Oikeus ei kuitenkaan voinut päättää asiaa Tornstedtia kuulematta, vaan lykkäsi asian vielä seuraaville käräjille. De la Motten asianajaja ilmoitti tyytymättömyytensä ja halusi edelleen, että asia ratkaistaisiin ennen seuraavia käräjiä tarvittaessa ylimääräisillä käräjillä. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Seuraavilla syyskäräjillä Tornstedt vaati joko Eva Helenaa vaimokseen tai vaihtoehtoisesti 2000 kuparitaalarin korvausta avioliittolupauksen rikkomisesta. Todisteena avioliittosopimuksesta korpraali esitti Eva Helenan 12. maaliskuuta 1747 päivätyn kirjeen. Tornstedtin mielestä kirje osoitti, että Eva Helena oli lupautunut avioliittoon hänen kanssaan. Lisäksi hän pyysi saada kutsua todistajia. Todistajien avulla hän pyrki näyttämään, että hän ja Eva Helena olivat eläneet kuin aviomies ja vaimo. Hän kertoi myös antaneensa kihlauksen vahvistukseksi Eva Helenalle kultasormuksen.

Vastapuoli piti todistajien kuulemista turhana asian pitkittämisenä ja vaati jälleen asian välitöntä ratkaisua. Oikeus antoi kuitenkin korpraalille seuraavaan istuntopäivään aikaa hankkia todistajat.

Kirje on osoitettu ”minun kaikkein rakkaimmalle ystävälleni”. Kirjeen lopussa Eva Helena vakuuttaa olevansa ”suloisen ystävänsä uskollinen ystävä kuolemaan saakka”. Vielä lisäksi hän ilmoitti myyneensä korpraalilta jääneet tupakat.

Kirjeessä Eva Helena sanoo vastanneensa häntä ylipuhuneille sukulaisille ”tietysti ottavansa” korpraalin miehekseen. Käräjillä hän selitti toimineensa hätätilassa. Kun salavuoteus oli paljastunut, äiti oli hänet hylännyt. Niinpä hän ajatteli, että hänen on toimeentulonsa takia pakko mennä korpraalin kanssa naimisiin. Nyt hän ei enää korpraalia rakastanut, vaikka kirje sellaista antoikin ymmärtää. Kun koko suku vastusti avioliittoa ja kun äiti oli antanut hänelle anteeksi sillä ehdolla, että hän ei mene korpraalin kanssa naimisiin, hän oli muuttanut mieltään.

Eva Helena myös totesi korpraalin todistajien olevan turhia, koska hän ei kiistänytkään intiimiä suhdetta korpraaliin, mutta avioliittoon hän ei ollut missään vaiheessa suostunut. Korpraali oli käyttänyt hänen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan hyväksi ja vietellyt hänet kauniilla sanoilla, Eva Helena selitti käräjillä.

Tornstedtin todistajina olivat paimen Erkki Antinpoika ja paimenen vaimo Hebla Sipintytär. Erkki pystyi kertomaan vain, että Eva Helena oli pääsiäisen 1747 tienoilla lähettänyt hänen mukanaan Tornstedtille ruokatavaroita, ja että majurska oli häntä siitä kovistellut.

Hebla oli ollut paikalla lapsen syntyessä. Korpraali ei ollut silloin läsnä, mutta palattuaan kotiin hän oli hoitanut Eva Helenaa hänen ollessaan heikossa kunnossa. Heblan mukaan Tornstedt ja Eva Helena olivat käyttäytyneet kuin aviopari.

Oikeuden mielestä näyttö ei osoittanut, että salavuoteus olisi tapahtunut avioliittolupauksen voimassa ollessa. Eva Helenan kirjeen ei katsottu tukevan Tornstedtin väitettä, koska se oli kirjoitettu vasta salavuoteuden tapahduttua. Tornstedt ei liioin pystynyt osoittamaan, että olisi antanut Eva Helenalle kultasormuksen ennen salavuoteutta. Todistajat olivat havainneet vain, että Tornstedt huolehti Eva Helenasta lapsen synnyttyä, mutta kihlauksesta sekään ei kertonut mitään.

Koska Tornstedt ei pystynyt osoittamaan avioliittolupausta, hänen vahingonkorvausvaatimuksensa hylättiin, eikä hän halunnut enää jatkaa asian käsittelyä laamanninoikeudessa, mihin hänellä olisi ollut oikeus.

Vapaana miehenä Tornstedt sai salavuoteudesta 20 hopeataalarin sakot. Sen sijaan Eva Helena oli ollut teon aikaan kihloissa kenttävääpeli Fiandtin kanssa, joten hänen sakkonsa oli kaksinkertainen, eli 40 hopeataalaria. Lisäksi Tornstedtin piti maksaa Asikkalan seurakunnalle 4 ja Eva Helenan 2 taalaria sekä jälleen ehtoolliselle päästäkseen kummankin piti hankkia synninpäästö tavanomaisin menoin.

Korpraali Tornstedt ei siis saanut Eva Helenaa eikä rahaa. Myös Eva Helenan kihlaus kenttävääpelin kanssa purkautui. Eva Helena naitettiin sitten vänrikki Carl Henric Palmstedtille 17.11.1748, runsas pari kuukautta sen jälkeen kun tuomio oli luettu. Palmstedt oli juuriltaan Baltian saksalainen, kuten Tollkin. Yleensä aateliselle tai muulle säätyläiselle sopiva puoliso etsittiin omasta viiteryhmästä. Eva Helenan historia huomioon ottaen voitaneen päätellä, ettei Palmstedt ollut aivan ensiluokkainen sulhasehdokas. Avioliitosta ehti syntyä tytär ja poika, jotka elivät aikuisiksi. Eva Helena kuoli 2.2.1756 Okeroisissa lapsivuoteeseen vain 27-vuotiaana, syntynyt poikalapsikin kuoli pian.

Ihmissuhteiden kiemurat eivät välttämättä kovin hyvin välity oikeuden pöytäkirjoista. Lukija muodostakoon oman tulkintansa siitä kuka rakasti ketä ja missä määrin oli kysymys rahasta ja kunniasta.

 

tiistai, 23. maaliskuu 2021

Häkkä

Maakesken itselliset olivat osallisina parissa käräjäjutussa, joita kannattanee selostaa siitäkin syystä, että ne voivat hieman valaista Häkän taloon liittyviä sukulaisuussuhteita.

 

Kysymys oli sen Simo Juhonpojan lapsista, joka asui vaimonsa Anna Erkintyttären kanssa Maakesken Häkän talossa 1700-luvun alkupuolella. Simon sukua oli ilmeisesti asunut Häkässä jo jonkin aikaa. 1740-luvulla isännäksi kuitenkin vaihtui jostain syystä muuan Antti Arvinpoika, jonka sukulaisuus aiempiin asukkaisiin ei ole ainakaan ilmeistä. Simo ja Anna elivät itsellisinä Maakeskessä lopun ikänsä. Vielä 1770-luvun tuomiokirjoissa Simolla on kuitenkin sukunimi Häkkä.

 

Tuomiokirjoista selviää, että Simolla oli kolme poikaa, joista vanhin, Mikko, seurasi appeaan kappalaisen lampuotina Kekkalassa. Lisäksi Simolla oli viisi tytärtä. Simolla oli 1770-luvulle tultaessa kolme vävyä: kankuri Jaakko Gröndahl ja sotilas Matti Häll, jotka asuivat Maakeskessä, sekä ”mittaaja” Joose Joosenpoika, joka asui Helsingissä. (En tiedä mitä hän mittasi. Mätare kääntyisi tietysti suomeksi ”mittari”, mutta se tuntuu jotenkin koomiselta.)

 

Simon vävyt olivat osallisina parissa käräjäjutussa.

 

Joose vaati vaimonsa perintöosuutena appivanhempien ainoaa jäljellä olevaa lehmää. Muut eläimet olivat menneet myötäjäisinä muille lapsille. Appivanhempien kuoleman jälkeen Gröndahl oli ominut lehmän. Gröndahl selitti, että hän oli kymmenen vuotta aikaisemmin antanut appivanhemmilleen vasikan, josta he olivat tämän lehmän kasvattaneet.

 

Oikeus katsoi, ettei Gröndahlilla tällä perusteella ollut oikeutta ottaa lehmä itselleen. Sen sijaan hän voisi kyllä vaatia perikunnalta korvausta, jos vasikka oli jäänyt maksamatta. Oikeus ei kuitenkaan voinut luvata lehmää Joosellekaan muita perillisiä kuulematta.

 

Koska oikeus totesi, että Simolla ja hänen vaimollaan oli kaikkiaan kolme poikaa ja viisi tytärtä, määrättiin Johan Favorin yhden lautamiehen kanssa toimittamaan perunkirjoitus ja perinnönjako. Tosin jo pöytäkirjassa todettiin, ettei jaettavaa juuri olisi, koska vanha pariskunta oli jakanut suurimman osan vähästä omaisuudestaan lapsille jo eläessään.

 

Vauva koirille?

 

Toisella kertaa käräjillä setvittiin kankuri Jaakko Gröndahlin vaimon Leena Simontyttären ja torppari Tuomas Juhonpojan vaimon Sohvi Aleksanterintyttären välejä. Kumpikin osapuoli syytti toista solvauksesta.

 

Talollisen tytär Liisa Arvintytär kertoi Sohvin kutsumana todistajana, että kun hän oli eräänä helmikuun sunnuntaina Täppisen talossa Maakeskessä, Leena Simontytär oli kulkenut ohi. Leena oli ohi mennessään kuuluvalla äänellä nimittänyt Sohvia huoraksi ja portoksi. Lisäksi hän toivotti Sohvin ruumiin ja sielun pahan hengen huostaan. Liisan loitompana ollut veli Arvi oli myös todistanut tapahtumaa, mutta ei ollut erottanut sanoja.

 

Sohvi oli reagoinut siihen kysymällä, että onko tuo rehellisen vaimon puhetta, ja vastannut itse: Se on porton lausunto!

 

Saman oli kuullut myös piika Riitta Jaakontytär. Lisäksi hän tiesi kertoa, että Leena ja Sohvi olivat sylkeneet toisiaan päin. Leena oli käskenyt Sohvin mennä Helsinkiin, jossa – Leenan mukaan – koirat ja siat olivat syöneet Sohvin lapsen.

 

Kun Leenalta kysyttiin, miksi hän oli näin sanonut, hän kertoi eräiden piikojen tulleen Helsingin markkinoilta ja kertoneen, että Sohvi oli synnyttänyt Helsingissä lapsen ja syöttänyt sen katukoirille ja sioille. Leena esitti vieläpä kolmen helsinkiläisen allekirjoittamat lausunnot siitä, että kaupungissa tosiaan juoruttiin sellaista. Sohvi kiisti edes synnyttäneensä. Oikeus ei ryhtynyt näitä syytöksiä tutkimaan, totesi vain, että jos rikos on tapahtunut, asia pitäisi tutkia Helsingissä. Sitä varten pöytäkirjanote piti lähetettämän viranomaisille Helsinkiin. Avoimeksi jää, onko tällaista asiaa joskus Helsingissä tutkittu. Näyttää siltä, ettei siihen ainakaan Padasjoella palattu.

 

Tämä tarina on tosi, mutta torso. Julkaisen sen kuitenkin nyt, koska on epätodennäköistä, että lisätietoa löytyisi lähiaikoina.

tiistai, 26. tammikuu 2021

Nimismiehen mentävä reikä (osa 2)

Eräässä aiemmassa jutussa Padasjoen nimismies Wirlanderilla oli vaikeuksia sopeutua naapurien rakentamiin aitauksiin. Aitariidat eivät jättäneet häntä rauhaan myöhemminkään.

Talvella 1774 Yrjö Klemettilä valitti käräjillä, että Wirlander – joka silloin oli entinen nimismies – oli kaatanut hänen riihensä ympärillä olevaa aitaa kuuden seiväsparin pituudelta ennen joulua.

Wirlander selitti, että aita oli osaksi sillä peltosaralla, jolle Yrjö Kalkkala oli antanut hänelle luvan rakentaa asuntonsa yli kymmenen vuotta sitten ja että aita sulki hänen käyttämänsä polun. Hän oli joutunut tekemään aitaan reiän päästäkseen hakemaan vettä. Klemettilän ladon sivussa oli kyllä kapea reikä, mutta Wirlander selitti ettei sitä voinut käyttää sitä talvella lumen takia. Tosin Wirlander joutui myöntämään, että hänen rikkoessaan aidan viikko ennen joulua ei ollut lainkaan lunta.

Klemettilä kiisti, että hänen aitansa ulottuisi Kalkkalan saralle. Päinvastoin, hän oli siirtänyt aitaa lähemmäs riihtään ja kauemmas Kalkkalan sarasta juuri siksi, että Wirlander voisi käyttää hänen riihensä läheltä menevää kinttupolkua veden hakuun.

Koska Wirlander ei ollut Kalkkalan omistaja eikä ylipäätään omistanut maata Nyystölässä, hänellä ei ollut oikeutta kajota aitaan. Hänet tuomittiin kolmen hopeataalarin sakkoon ja korvaamaan Klemettilän oikeudenkäyntikulut kolmella taalarilla. Wirlanderilla ei ollut varaa maksaa sakkoja, joten ne muunnettiin neljän päivän vankeudeksi vedellä ja leivällä.

tiistai, 19. tammikuu 2021

Intersukupuolinen?

Padasjoella syntyi kesällä 1762 sikiö, jonka sukupuolta ei pystytty tunnistamaan. Sikiö oli lisäksi monella tapaa epämuodostunut. Muun muassa sen selkäranka oli poikki. Se ei elänyt tuntia pitempään.

Lapsen vanhemmat olivat Maria Aleksanterintytär ja reservin rakuuna Juho Antinpoika, jotka olivat menneet naimisiin joulun tienoilla. Synnytys oli Marian ensimmäinen. Syyskäräjillä 1762 nimismies Wirlander syytti Marian anoppia, rakuuna Antti Sikströmin vaimoa Riitta Heikintytärtä siitä, että hän oli pahoinpidellyt raskaana ollutta Mariaa helluntaita edeltävänä lauantaina. Kesäkuun puolivälissä Maria sitten synnytti merkillisen olennon, joka ei elänyt kauan. Marian olisi pitänyt synnyttää vasta Mikonpäivän tienoilla.

Onnettomat tapahtumat saivat alkunsa siitä, kun Maria, joka asui miehensä vanhempien luona, lähti lupaa kysymättä käymään Arrakoskella, missä hänen miehensä oli renkinä. Kun Maria 29. toukokuuta palasi, anoppi hyökkäsi hänen kimppuunsa sanaakaan sanomatta ja alkoi lyödä häntä ruoskalla. Kun anoppi hiuksista kiskoen yritti kaataa Marian lattialle, Maria pakeni rakuuna Matti Högbergin pirttiin. Näin Maria selitti.

Riitan näkemys oli täysin toisenlainen. Kun Riitta oli kyseisenä lauantaiaamuna patistellut Mariaa töihin, Maria oli sanonut ettei hän halua olla rakuunan palvelija, vaan hankkia oman työn. Riitta myönsi lyöneensä Mariaa kerran kummallekin puolelle sormen paksuisella vitjalla, mutta kiisti lyöneensä kasvoihin tai kiskoneensa tukasta. Sen jälkeen Maria oli mennyt asumaan äitinsä luokse Myllymäen torppaan. Riitta kiisti että hänen lyöntinsä olisivat voineet aiheuttaa keskenmenon tai sikiön vammat. Onnettomuuden syyksi Riitta esitti sitä, että Maria oli pari kolme päivää ennen synnytystä kaatunut pahasti ollessaan kylän nuorison kanssa vahtimassa kaskenpolttoa. Koska Maria oli ollut siihen asti täysin terve, Riitta piti kaatumista todennäköisempänä syynä keskenmenoon. Lisäksi Riitta kertoi, että sikiöllä oli ollut tukka. Riitan mielestä sikiö oli täysiaikainen ja se oli saattanut olla luonnostaan epämuodostunut.

Maria myönsi olleensa 12. kesäkuuta vahtimassa kaskea kylän nuorison kanssa. Kun nuoret olivat kiusalla heitelleet vettä toistensa päälle, Maria tukeutui erääseen poikaan, joka kuitenkin menetti tasapainonsa ja kumpikin rojahti maahan.

Maria kertoi lisäksi, ettei hän ollut halunnut haastaa anoppiaan käräjille, vaan hänen äitinsä Inkeri Tuomaantytär oli ilmoittanut asiasta rovasti Aaron Limatiukselle, joka oli sitten vaatinut nimismiestä tutkimaan asiaa. Nimismies vahvisti, että näin oli tapahtunut.

Koska kokenut välskäri ei ollut tutkinut sikiötä, oikeus ei voinut päättää, oliko synnytys ennenaikainen tai mistä sikiön poikkeavuudet johtuivat. Oikeus totesi, että Riitalla oli ollut oikeus kurittaa taloudessaan asuvaa Mariaa, ja vapautti tämän kaikesta vastuusta. Mariaa oikeus nuhteli liioitellun syytöksen esittämisestä. Muita seurauksia Marialle ei tullut, koska hän ei itse tuonut asiaa käräjille, vaan sen teki nimismies.

*

Siinä suhteessa Riitta lienee ollut oikeassa, että kyseessä oli luonnollinen ilmiö. Joskus harvoin lapsen sukupuolta ei pystytä luokittelemaan. Perussikiö on naaraspuolinen. Maskulinisaatio tapahtuu sikiökaudella mieshormonin vaikutuksesta, mutta joskus hormonitoiminnan häiriön takia se jää välille (lat. inter = välissä). Koirassikiön kehitys on monivaiheisempi kuin naarassikiön, joten se on myös alttiimpi virheille. Tässä tapauksessa sikiö oli muutenkin niin pahasti epämuodostunut, ettei se ollut elinkelpoinen. Intersukupuolisuuteen itsessään ei kuitenkaan välttämättä liity muuta vammaisuutta.

tiistai, 12. tammikuu 2021

Väkivaltainen kenkäkauppa

Vuonna 1771 Padasjoen käräjillä ratkottiin Kuhmoisissa eräänä heinäkuun sunnuntaina sattunutta erikoista riitaa, joka oli saanut alkunsa kengistä. Simo Simonpoika Äkämäen Korppilasta ja Samuel Juhonpoika Tapialan Teppolasta olivat vaihtaneet kenkiä. Simo Simonpoika tuli kuitenkin kolmen viikon kuluttua toisiin ajatuksiin ja halusi poponsa takaisin. Hän oli nimittäin pantannut ne. Kun Samuel ei hyvällä luopunut patiineista, ne otettiin väkivalloin. Renki Simo Heikinpoika auttoi riisumaan.

Simo Heikinpoika myönsikin riisuneensa Samuelilta yhden kengän, mutta Simo Simonpoika kiisti sen tapahtuneen hänen käskystään. Simon mukaan Simo Heikinpojalla oli vanhoja kaunoja Samuelia kohtaan. Simo Heikinpoika taas muisti asian niin, että Simo Simonpoika oli jo ennen hänen paikalle tuloaan riisunut Samuelilta yhden kengän ja pyysi häntä auttamaan toisen ottamisessa. Renki vakuutti, että todistajat pystyisivät vahvistamaan että näin tapahtui.

Seppä Simo Juhonpoika kertoi, että kulkiessaan heinäkuisena sunnuntaina auringonlaskun aikaan Äkämäen kylätietä hän oli nähnyt kuinka Simo Simonpoika vaati Samuelilta kenkiä, mutta Samuel kieltäytyi antamasta niitä. Simo ja Samuel olivat toistensa kimpussa. Simo puri Samuelia sormeen, jotta tämä päästäisi irti. Samuel kiskoi Simoa hiuksista ja kumpikin kellahti maahan. Samuel jäi Simon alle. Simo riisui Samuelilta kengän toisesta jalasta ja pyysi renkiä irrottamaan toisen kengän. Lisäksi todistaja muisti, että Simolla oli Samuelin lakki ja sukkanauha kädessään, mutta ne Simo antoi takaisin.

Simo väitti, että hän ei alun perin ollut vaihtanut kenkiä tosissaan, vaan kyseessä oli pilailu. Tätä hän ei kuitenkaan pystynyt todistamaan.

Toinen haastettu todistaja, Simo Sipinpoika Närvästä, ei saapunut käräjille. Hänen kuulemistaan ei kuitenkaan pidetty tarpeellisena.

Kumpikin Simo sai panttausrikoksesta 20 hopeataalarin sakot. Lisäksi Simo Simonpoika sai kahden taalarin sakon puremisesta. Samuel joutui maksamaan hiusten kiskomisesta kuusi markkaa. Koska riita oli tapahtunut sunnuntaina, kaikki kolme saivat pyhäpäivärikoksesta kymmenen taalarin sakot.

Kaikki lupasivat maksaa sakot rahalla, mutta heidän maksukyvystään ei oltu aivan vakuuttuneita. Siltä varalta, että rahaa ei löytyisi, tuomio muunnettiin myös raipparangaistukseksi. Simo Simonpojan rangaistus vastasi kahtatoista, Simo Heikinpojan kymmentä ja Samuelin neljää paria raippoja, kolme iskua per pari.