perjantai, 17. tammikuu 2020

Wirlander heinässä

Kyyditysten lisäksi talonpoikien rasitukseksi tulivat sota-aikana erilaiset luovutukset. Niiden yhteydessä ei aina vältytty kärhämiltä.

Nimismies JuhoWirlander oli keväällä 1742 mennyt hakemaan Anttulan Suutolasta heiniä armeijan tarpeisiin. Lautamies Elias Erkinpoika Päijälästä oli nimismiehen mukana. Seuraavilla syyskäräjillä Wirlander valitti, että Heikki Yrjönpoika ja hänen vaimonsa Sohvi Eskontytär olivat haitanneet toimitusta sekä huutaneet uhkauksia ja herjauksia.

Suutoloiden näkemys tapahtumista oli erilainen. Heikki selitti, ettei hänellä ollut velvollisuutta luovuttaa heiniä, koska hän oli jo vienyt osuutensa Pernajaan. Kun nimismies oli tästä huolimatta lähtenyt ladolle, emäntä Sohvi oli mennyt väliin.

Silloin nimismies oli uhannut lyödä Sohvia miekalla. Sitä hän ei tehnyt, mutta tönäisi kuitenkin Sohvin nurin. Silloin Heikki oli rientänyt vaimonsa avuksi sekä ”ilmaissut paheksuntansa nimismiehen huonon käytöksen johdosta”, kuten asia pöytäkirjassa sievästi ilmaistiin.

Lyö minua, jos siltä tuntuu, mutta jätä vaimo rauhaan, Heikki kertoi sanoneensa nimismiehelle. Sitten hän oli – omien sanojensa mukaan – torjunut kädessään olevalla puulla nimismiehen miekaniskuja.

Vielä lisäksi Heikki esitti pitäjänkirjurin kuitin, että hän oli jo luovuttanut niin ja niin paljon heiniä, kauraa sekä silppua. Näin ollen hän piti ulosmittausta laittomana.

Nimismiehen mukaan kruunun tilikirjoissa oli mainittu vain heinät ja kaurat, eikä heinääkään ollut annettu tarpeeksi. Talon toinen asukas (Heikin veli Lauri) oli nimismiehen mukaan antanut hyvällä osuutensa puuttuvista heinistä, mutta Heikki hangoitteli vastaan.

Nimismiehen todistajana oli yllämainittu lautamies. Hän kertoi, että Heikiltä oli vaadittu vaihtoehtoisesti joko tynnyri silppua tai sitten heiniä se määrä, joka luovutusvelvollisuudesta puuttui. Silloin Heikki oli sanonut, että jos nimismies koskee heiniin, siitä seuraa tappelu. Sitten nimismies oli tönäissyt emännän nurin. Sen jälkeen Heikki oli uhannut lyödä nimismiestä puulla, mutta nimismies oli torjunut iskut miekalla.

Nimismies kertoi, että emäntä oli tarttunut häntä rinnasta estääkseen häntä menemästä ladolle. Emäntä oli sittten kaatunut, kun nimismies työnsi hänet pois. Sohvi kiisti näin tapahtuneen.

Tässä vaiheessa nimismies nimesi yllättäen uuden todistajan. Hänen mielestään Elias Peippo -niminen räätäli voisi valaista asiaa. Peippo ei kuitenkaan ollut käräjillä, joten juttu lykättiin.

Asia näyttää jääneen kesken. Syytä voi vain arvailla. Ehkä todistajaa ei saatu käräjille. Tai ehkä Wirlander tuli toisiin ajatuksiin. Kovaotteisen ulosmittauksen tiedetään ennenkin johtaneen käräjillä nimismiehen häviöön.

perjantai, 10. tammikuu 2020

Kootut selitykset

Talonpoikien velvollisuutena oli omien töiden lisäksi muun muassa osallistua armeijan kuljetuksiin omalla hevosella. Kuhmoisista ja Padasjoelta olisi sitä varten osan kyytivelvollisista pitänyt lähteä lähelle Hämeenlinnaa Pohjoisen kylään ja osan Vanhakylään. Syksyllä 1741 suuri joukko isäntiä oli käräjillä, koska he olivat jättäneet saapumatta kokoontumispaikoille elokuussa. Tämän väitettiin suuresti hidastaneen armeijan liikkumista.

Parinkymmenen vuoden rauhallinen jakso oli juuri päättynyt. Heinäkuussa 1741 Ruotsi julisti sodan Venäjälle, mutta ei ehtinyt edes hyökätä, kun venäläiset jo rynnistivät vastaan. Elokuussa Suomen historian verisin taistelu Lappeenrannassa käytännössä ratkaisi sodan Venäjän eduksi. Seurasi välirauha, jonka Venäjän keisarinna kuitenkin purki alkuvuodesta 1742. Venäjä miehitti Suomea runsaan vuoden ajan. Turun rauhassa Ruotsin ja Venäjän rajaa hilattiin jälleen lännemmäs, mutta pääosa Suomea palautui jälleen Ruotsin hallintaan.

Poissaolosta syytetyt olivat Antti Knuuttila ja Kustaa Mustapää Vesijaolta, Kustaa Simola, Olli Uotila, Perttu Myysälä Tapialasta, Matti Korppila Äkämäestä, Martti Ylipuukila ja Tapani Muurila Lästilästä, Sipi Hukki, Risto Hovila, Heikki ja Jaakko Kuttila sekä Lauri Rekola Päijälästä ja Heikki Venttola. Heikki Matinpoika Auttoisilta ja Heikki Yrjönpoika Päijälästä jättivät saapumatta käräjille ja saivat siitä kahden taalarin sakon.

Käräjille saapuneet syytetyt saivat puolustautua. Antti Knuuttila selitti, että hänen juuri taistelusta palannut sotilaansa oli ottanut talon ainoan hevosen ja lähtenyt armeijaan. Siihen lautamiehet heti sanoivat, että Antilla on useampi kuin yksi hevonen.

Kustaa Mustapään puolesta selitti hänen vaimonsa Kaarina Yrjöntytär, että Kustaa oli ainoa mies talossa eikä hänellä ollut eväitäkään, joten hän ei voinut lähteä.

Simolalla ja Uotilalla oli kummallakin vain yksi hevonen, eikä eväitä. Korppila peesasi edellämainittuja.

Martti Ylipuukila kertoi olleensa sairaana. Hän ei kuitenkaan voinut kiistää, etteikö joku talonväestä olisi voinut lähteä hänen sijastaan.

Tapani Muurilan vaimo oli sairas. Sitä paitsi talon ainoa hevonen oli hänellä vasta koeajalla.

Perttu Myysälä oli tosin ollut kunnossa, mutta koko muu talonväki oli sairaana, joten hän oli joutunut yksin hoitamaan heitä. Tarkempia todisteita hänellä ei kuitenkaan ollut.

Sipi Hukin hevonen ontui. Taaskin todisteet puuttuivat.

Risto Hovila sanoi jääneensä kotiin, koska ei saanut ketään lähtemään mukaansa.

Kuttilat väittivät, etteivät olleet kuulleet asiasta kuulutettavan kirkossa. Lautamiehet ja käräjäyleisö väittivät heti vastaan, että kyllä oli täsmällisesti kuulutettu ja että kyytivelvolliset olivat yleisesti tiedossa. Tiedonpuutteeseen oli siis turha vedota.

Lauri Rekolalla oli vain yksi hevonen, jota ilman talon töistä ei olisi selvitty.

Heikki Venttola oli Vesivehmaalla värväystilaisuudessa ainoalla hevosellaan, eikä talossa ollut toista kuskiakaan.

Kenenkään selitystä ei hyväksytty, vaan kaikki saivat kuuden taalarin sakon tai vaihtoehtoisesti neljä päivää vedellä ja leivällä. Sovellettu lainkohta oli vuoden 1719 marssijärjestyksen toisen pykälän neljäs artikla.

Epäselväksi jäi, mikä olisi kelvannut lailliseksi esteeksi. Ehkä kuolema?

Toisaalta rangaistuksia voi pitää melko lievinä ottaen huomioon, että oli sota-aika.

*

Kuljetuksiin liittyviä epäselvyyksiä oli vielä talvella 1744. Fabian Ristonpoika (Rantala) Anttulasta, Perttu Pertunpoika ja Olli Mikonpoika (Uotila) saivat kahden taalarin sakot poissaolosta. Nimismies Wirlander oli heidät haastanut siitä, että he eivät olleet lähteneet Tuulokseen.

Kyyditykset aiheuttivat erimielisyyksiä myös säntien välillä. Heikki Kaaponpoika (pitäisi ehkä olla Heikki Aaponpoika Pörvälä) Tapialasta vaati silloin Aapo Petterinpoikaa (Paaja) osallistumaan Tenholan matkan kuluihin. Sotaväki oli noussut siellä laivaan. Vilkkaan keskustelun päätteeksi Aapo suostui maksamaan kuusi kuparitaalaria sekä vastaamaan sotilaiden kotimatkasta.

*

Toisin kuin edellisen sodan aikaan, oikeuslaitoksen toiminta ei nyt halvaantunut vaan se jatkoi tavallisten asioiden jauhamista: joku oli nimitellyt naapuriaan paskahousuksi, jonkun heinälatoon oli murtauduttu, jonkun matkarahat olivat kortteripaikassa hävinneet ja niin edelleen. Suoranaiset sotatoimet häiritsi sisämaan asukkaiden arkea tällä kertaa varsin vähän.

Päijänteen rannoilla sotatoimia suurempi ongelma oli Päijänteen pinnan äkillinen nousu, jonka seurauksena vesi tulvi pelloille monin paikoin ja satoja jäi saamatta samaan aikaan, kun niitä olisi pitänyt luovuttaa armeijan tarpeisiin. Kuhmoisten rantakylissä syötiin pettua ja muuta hätäravintoa. Tilanne äityi niin pahaksi, että kuhmoislaisten piti toistuvasti anoa maaherralta apua.

perjantai, 3. tammikuu 2020

Pakolainen

Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla Inkerinmaa kuului Ruotsiin, mutta suuressa pohjan sodassa Ruotsi menetti sen Venäjälle. Sotien yksi seuraus on pakolaisuus. Niin nytkin. Moni lähti karkuun ja osa heistä päätyi Päijänteen rannoille.

Vanha messinkiseppä Aaro Ollinpoika asettui vaimonsa Reetan kanssa Kuhmoisiin. Maata hän ei omistanut, eikä hänellä ollut lupaa harjoittaa sepän ammattia Kuhmoisissa. Mikä neuvoksi? Mistä saada ruokaa itselle ja vaimolle, sekä hepalle apetta?

Janoisia on aina ja kaikkialla. Aaro päätti perustaa salakapakan Äkämäkeen.

Talvella 1735 Aaro oli käräjillä syytettynä laittomasta alkoholinmyynnistä. Paroni Hornilla oli siihen yksinoikeus. Mutta kun Aaro pyysi tekoaan anteeksi, paroni ”kristillisestä säälistä” antoi asian olla (”vain tämän kerran”) sillä ehdolla, että Aaro lupaisi lopettaa salakaupan. Aaro joutui maksamaan vain yhden taalarin oikeudenkäyntikuluja. Paroni ei siis ollut täysin sydämetön julmuri, vaan hänellä oli jonkinlaista ymmärrystä vähäväkisimpiä kohtaan.

Samoilla talvikäräjillä Yrjö Juhonpoika syytti Aaroa siitä, että hän oli antanut Aarolle puoli tynnyriä ruista, jotta Aaro opettaisi hänelle sepäntöitä, mutta Aaro ei ollut pitänyt lupaustaan. Kävi kuitenkin ilmi, että Yrjö oli ollut Aaron luona opissa kaksi kuukautta ja nauttinut ylöspitoa ilman että hänestä oli ollut ”mitään hyötyä tai apua”. Niinpä Yrjön kanne todettiin aiheettomaksi.

Aaro puolestaan piti Yrjöä vastuullisena hevosensa kuolemasta, mutta kun Aarolla ei ollut todistajia, asia lykättiin. Näyttää kuitenkin siltä, ettei Aaro saanut todistajia hankittua.

Ikävä kyllä Aaro ei lopettanut salakauppaa. Jo seuraavana vuonna hän oli taas samasta syystä syytettyjen penkillä. Juho Heikinpojan (Puukila) ja Mikko Ristonpojan (Korppila) todistuksen mukaan hän oli myynyt olutta viljaa, olkia ja polttopuuta vastaan. Tällä kertaa kristillisyydestä ei enää puhuttu mitään, vaan Aarolle tuli 40 markan sakko ja lisäksi yksi taalari kuluja. Koska hän ei pystynyt maksamaan, rangaistus muunnettiin raipoiksi.

Aaro ei ollut ainoastaan vastaajana käräjillä. Vuonna 1736 hän syytti padasjokelaista Anna Pertuntytärtä siitä, että hän oli saanut vain puolet tilaamastaan lehmännahkasta. Aaro yritti niihin aikoihin ansaita vähän rahaa valmistamalla vöitä ja siihen hän tarvitsi nahkaa. Anna selitti, ettei hän alunperinkään ollut myynyt kuin puolikkaan. Kun Aaro ei pystynyt muuta näyttämään, hän hävisi kanteensa ja joutui korvaamaan Annan oikeudenkäyntikulut.

Vielä syksyllä 1737 Aaro saapui jo tutuksi käyneeseen käräjäsaliin. Tällä kertaa hän valitti, että häneltä vaadittiin vuosilta 1729 ja 1730 verorästejä yhteensä kaksi taalaria 29 äyriä, vaikka hänet oli jo 1728 vapautettu henkiverosta. Lautamiehet tiesivät kertoa, että Aaro ja hänen vaivainen vaimonsa olivat yli 70-vuotiaita ja täysin kuhmoislaisten hyväntahtoisuuden varassa. Itse he eivät kyenneet itseään elättämään. Lautamiesten mukaan he eivät omistaneet mitään, millä olisivat voineet rästit maksaa.

Viimeinen merkintä Aarosta Kuhmoisten kirkonkirjoissa on: lähtenyt kerjuulle 1742. En tiedä missä hän saavutti matkan pään.

 

perjantai, 20. joulukuu 2019

Kallis joulu

Nyystölän kartanon isäntä, paroni ja eversti Gustav Horn oli seudun suurin herra isonvihan jälkeen. Niinpä hänen nimensä pulpahtaa tuon tuosta esiin 1700-luvun käräjäpöytäkirjoista. Hornin suku oli myös valtakunnallisesti vaikutusvaltaista, mutta näissä pakinoissa keskityn kotoisiin asioihin.

Joulu 1732 oli levoton Nyystölän kartanossa. Rakuuna Perttu Dillman – joka oman käsityksensä mukaan oli vain lievästi päihtynyt – rähinöi joulupäivän iltana. Ensin hän hyökkäsi Hornin kalastajana työskennelleen Heikki Yrjönpojan kimppuun. Heikki oli pilanpäiten paininut rakuunan veljen kanssa ja päässyt niskan päälle. Perttu oli siitä suuttunut niin, että Hornin vävyn herra Fahlertin piti mennä väliin [nimen pitäisi varmaankin olla Phaler].

Perttu ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hyökkäsi sisällä uudestaan Heikin kimppuun. Jälleen Fahlert erotti heidät toisistaan. Siitä Perttu raivostui niin, että hän alkoi hakata puulla Hornin kamarin ovea ja huutaa: tule ulos, senkin vanha hunsvotti ja sikakoira! [svinhund on villisian metsästykseen koulutettu koira].

Rakuuna Dillman tuomittiin seuraavilla käräjillä joulurauhan rikkomisesta Kustaa Vaasan vuonna 1538 antaman säädöksen perusteella 40 hopeamarkan sakkoon. Paronin solvaamisesta ja kalastajan pahoinpitelystä tuli lisäksi 6 markan sakko kummastakin. Kaikki sakot määrättiin joulun takia kaksinkertaisina. Lisäksi hänen piti esittää paronille julkinen anteeksipyyntö ennen käräjien päättymistä. Jos hän ei pystyisi maksamaan, sakot muunnettaisiin raipparangaistukseksi. Vielä lisäksi hänen piti korvata paronin oikeudenkäyntikulut, yksi taalari 16 äyriä.

*

Samoilla käräjillä setvittiin myös Kauratteella ensimmäisenä adventtina tapahtunutta välikohtausta. Postin nuori isäntä valitti, että hänen isänsä äiti, joka asui Postissa itsellisenä erillisessä rakennuksessa, oli lyönyt hänen vaimoaan Sohvi Ristontytärtä kasvoihin, niin että Sohvilla oli sen jälkeen silmä mustana. Anna jätti kuitenkin saapumatta käräjille. Lautamiesten mielestä Anna oli niin terve ja hyväkuntoinen, ettei käräjille tuloon ollut laillista estettä. Rikosasiaa ei voitu ratkaista vastaajan poissaollessa. Niinpä hänelle määrättiin yhden taalarin sakko poissaolosta ja hänet velvoitettiin saapumaan seuraaville käräjille 10 taalarin uhkasakon nojalla. Lisäksi kruunun virkailijan piti karkottaa hänet kylästä enempien järjestyshäiriöiden ennaltaehkäisemiseksi. Seuraava pöytäkirja on vasta syksyltä 1734. Silloin tuomittiin Annika Heikintytär Kauratteella poissaolevana kolmen markan sakkoon siitä, että hän oli nimitellyt Heikin vaimoa trulliksi.

*

Tapaninpäivänä oli jo halvempaa. Jahtivouti Samuel Samuelinpoika myönsi pikaistuksissaan lyöneensä Ritta Söfringintytärtä kymmeneltä tapaninpäiväniltana vuonna 1738. Riitta sai mustelman ja kaksi pientä haavaa. Maksettavaa tuli kaksi taalaria mustelmalta sekä kummaltakin haavalta. Lainsäädännön muutos näkyy siinä, että varojen puutteessa rangaistus muunnettiin nyt neljän päivän vankeudeksi vedellä ja leivällä, eikä raipaniskuiksi kuten vielä vähän aiemmin.

perjantai, 13. joulukuu 2019

Kukkaron arvoitus

Luutnantti Jean Kirckhoff oli kuullut huhun, että 14-vuotias paimen Samuel Yrjönpoika oli löytänyt Padasjoen Kellosalmesta kukkaron täynnä dukaatteja, taalareita, ja hopearahoja. Kultaketjukin siellä oli. Luutnantin rouva Gertrud Catharina von Pahlen, jonka venäläiset olivat tappaneet Turun lähellä, oli asunut Kellosalmessa ja kätkenyt sinne rahojaan. Luutnantti halusi saada vaimonsa kukkaron takaisin.

Käräjillä syksyllä 1734 paimenpoika kertoi pihistäneensä kukkaron talvella erään turkkurin reestä ollessaan käymässä vanhempiensa luona Kuhmoisissa. Hän oli piilottanut sen ladon alle. Siellä se oli siihen saakka, kunnes hän vapun tienoilla lähti paimeneksi Kellosalmeen. Niihin aikoihin kukkaroa alettiin kysellä ja sitä kuulutettiin kirkossa. Silloin hän siirsi sen ladon alta maahan erääseen kaskeen. Sitten ollessaan kahden muun pojan kanssa paimenessa hän teeskenteli yllättynyttä, veti kukkaron maasta ja huudahti: katsokaa mitä minä löysin. Sitten hän juoksi metsään ja hautasi sen uudestaan ison männyn alle.

Muut paimenet kyselivät oliko hän löytänyt rahaa ja pyysivät häntä näyttämään löytönsä. Samuel ei kuitenkaan suostunut. Muut menivät taloon ja kertoivat väelle mitä oli tapahtunut. Talosta tuli väkeä etsimään samasta paikasta, jossa kukkaro ensin oli ollut, mutta he eivät löytäneet mitään.

Pimeän tultua Samuel livahti metsään ja siirsi taas kukkaroa, tällä kertaa ison tukkikasan alle. Siellä se oli kunnes hän juhannuksen tienoilla lähti kotiin. Kotona hän laittoi sen taas ladon alle. Vanhemmat ottivat Samuelin kuulusteluun, jonka päätteeksi hänen oli luovutettava kukkaro.

Luutnantti kutsui todistajiksi Simo Ristonpojan ja Lauri Aleksanterinpojan Kellosalmesta sekä Erkki Klinkin Arrakoskelta. Samuel halusi jäävätä Klinkin, koska tämä oli lyönyt häntä, mutta hän ei pystynyt todistamaan sitä.

Simo Ristonpoika kertoi, että kun he olivat vappuna olleet saarnan jälkeen menossa Kellosalmeen, heitä vastaan tuli paimentyttöjä ja Simo-niminen poika, jotka kertoivat että oli löytynyt kukkaro. Hän kävi paikalla, mutta siellä oli vain tyhjä kuoppa, ei mitään rahoja. Pian kylällä kerrottin poikien kertoneen löytäneensä punaisia rahoja sekä ketjun, joka oli niin pitkä, että se ulottui kahdesti kaulan ympäri. Poika kiisti löytäneensä mitään ja sanoi tarkoittaneensa punaisilla rahoilla messinginpaloja.

Lauri puolestaan kertoi olleensa rakuuna Erkki Berggranin kanssa tervanpoltossa lähellä sitä paikkaa, jossa paimenet olivat. He kuulivat kovaäänistä puhetta sekä rautalapioiden kalketta. Lauri sanoi Erkille, että mene katsomaan mitä siellä tapahtuu. Tiellä Erkki tapasi tyttärensä, joka kertoi Simon [!] löytäneen kukkaron ja rahaa. Myös kirstu siellä kuulemma oli.

Kuopan reunalla Lauri tapasi Simo Ristonpojan ja toisen rakuunan. He eivät olleet löytäneet mitään. Miehet kysyivät pojalta miksi hän oli narrannut väen sinne. Paimenpoika [kuka ?] vakuutti todella löytäneensä jotain, mutta väitti ettei tiennyt mitä. Kun miehet ihmettelivät, kuinka kukkaro voisi säilyä maahan haudattuna, poika sanoi että se oli kääritty tuoheen. Enempää tietoa pojasta ei irronnut, vaikka miehet kuinka yrittivät.

Eräänä iltana Lauri otti pojan mukaan mennessään verkoille ja kyseli rahoista. Silloin poika kertoi, että kukkarossa oli värttinänpään kokoisia hopearahoja ja punaisia puolen äyrin paksuisia kolikoita. Lauri halusi nähdä kolikot tietääkseen ovatko ne tämän ajan rahoja. Mitä muita ne olisivat, poika vastasi, niihin oli leimattu jonkun kruunupään kuva. Keskustelu päättyi sillä erää siihen.

Toisella kertaa poika kertoi saunalla, että kukkarossa oli ketju joka ulottui kahdesti kaulan ympäri sekä kaksi punaista kolikkoa, joissa oli kimaltelevia kiviä. Jotkut kolikot eivät olleet kopeekkaa suurempia.

Kerran metsäpellolla poika tuli oma-aloitteisesti puhumaan. Silloin hän kertoi että kukkarossa oli myös sormen pituinen kapistus, jossa oli silmukka keskellä. Sen olemuksesta keskusteltiin pitkään. Pojan mielestä se oli messinkiä ja muistutti jonkinlaista sinkilää. Luutnantti puolestaan sanoi sen olevan aivan selvästi hopeinen hierppipa [sanalle ei ole suomennosta, valitan; pipa on ruotsiksi piippu tai pilli, tampereeksi myssy].

Kun Lauri oli vielä kerran yrittänyt maanitella pojan näyttämään löytönsä, tämä vastasi ettei hän voi kuljetella niitä mukanaan, koska hänen housuissaan ei ole taskuja.

Erkki Klinkillä ei ollut mitään lisättävää ensimmäisen todistajan lausuntoon. Hän ei enää asunut Kellosalmessa, vaan oli sinä yhtenä päivänä Simo Ristonpojan töissä.

Luutnantilla olisi ollut enemmänkin todistajia, mutta koska heitä ei ollut laillisia muotoja noudattaen kutsuttu käräjille, asia lykättiin. Näyttää kuitenkin siltä, ettei siihen koskaan palattu. Tottijärvellä haudattiin 1735 eräs 73-vuotias luutnantti Kirckhof. Ehkäpä se selittää, miksi juttu jäi kesken. Paimenpojalla taisi käydä hyvä tuuri toisenkin kerran. Asiakirjat eivät kerro, kuinka löytötavaroiden lopulta kävi. Jokainen voi kuvitella mahdollisia jatkoja, jos haluaa. Jos kukkaro oli turkkurin reestä, kuten paimen väitti, luutnantin rouvan rahakätkö on edelleen Kellosalmessa.

*

Rahan arvosta kertonee jotain se, että jo asian ensimmäisestä käsittelystä kertyi noin kymmensivuinen pöytäkirja. En tiedä oliko tuohon aikaan erityistä löytötavaralakia, vai olisiko löytötavaran omiminen rinnastettu varkauteen. Paimenhan itse jopa sanoi ”pihistäneensä” kukkaron. Varkaus oli vakava rikos, josta ainakin ennen vuoden 1734 lakia oli voinut seurata kuolemanrangaistus.

*

Kuka oli tuo viekas tai vain onnekas paimen? Pöytäkirjan alussa paimenen nimi on ensin Samuel Yrjönpoika. Myöhemmin pöytäkirjassa mainitaan myös Simo, yleensä kuitenkin käytetään vain sanaa poika. Otaksun että joku paimenista oli nimeltään Simo. Lukijan on vaikea hahmottaa kumpaan poika-sanalla viitataan.

Kuhmoisten kylistä lähinnä Kellosalmea olisi Harmoinen, mutta pöytäkirjassa nimenomaan sanotaan hänen käyneen vanhempiensa luona suurkylässä (storby). Sillä viitattiin kirkonkylään. Sitä paitsi Harmoisten vanhimmat rippikirjat eivät ole säilyneet nykypäivään. Anttulan Pälsilässä oli Yrjö-niminen itsellinen, jolla oli poika Samuel. Poika ei ole siellä enää toisen rippikirjan alkaessa 1748. Hän vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta kyseiseksi paimeneksi, mutta hän katoaa yhtä arvoituksellisesti kuin kukkarokin.

On myös jännittävä sattuma, että Samuel kertoi näpistäneensä kukkaron juuri turkkurin reestä. Pälsilän nimenhän on ajateltu tulevan sanasta päls, turkki.