Hevonen oli talonpojan arvo-omaisuus ja kaiketi myös statussymboli. Hevonen veti auraa, ihmisiä ja tavaraa. Hevonen tuotti myös arvokasta lannoitusainetta. Talonpoikaa, jolla ei ollut hevosta, vouti piti täysin toivottomana tapauksena.

Hevonen oli myös yksi useimmin käräjäjutuissa esiintyvistä eläimistä. Muita kotieläimiä, kuten lehmiä, sikoja ja lampaita mainitaan lähinnä omaisuuserinä esimerkiksi perinnönjaoissa. Koirat tekivät joskus vahinkoa. Luonnoneläimet ovat päässeet pöytäkirjoihin perin harvoin, yleensä silloin on kysymyksessä susi tai karhu ja sekin useimmiten nahkana. Useimmin riideltiin hevoskaupoista, eli lähinnä hevosen hinnasta, mutta joskus myös lainahevosista. Lainahevosta kohdeltiin eri tavalla kuin omaa.

*

Padasjokelaiset rusthollarit Arrenius ja Virmaila, vänrikki Brummer sekä varanimismies Wirlander lähtivät markkinoille. Lukkarin hevonen oli Virmailalla lainassa. Kesken matkan Virmaila tuli kuitenkin huonovointiseksi ja joutui jäämään taloon Tuuloksessa. Silloin Arrenius sai nerokkaan idean: hänpä jättää oman hevosensa lepäämään ja käy lukkarin hevosella Hämeenlinnassa. Matkaa oli 2 ¾ peninkulmaa yhteen suuntaan. Asia tuli hevosen omistajan tietoon.

Käräjillä Arrenius selitti omasta mielestään tehneensä lukkarille palveluksen. Hänen mielestään Virmaila ei ollut kykenevä vahtimaan hevosta ja se olisi siksi saattanut karata majapaikan laitumelta. Omasta hevosestaan hän oli varma ettei se karkaisi. Täysin epäitsekkäästi hän oli ottanut lukkarin hevosen. Arreniuksen mukaan Brummer ja Wirlander olivat neuvoneet häntä tekemään näin. Wirlander myönsikin tällaisen neuvon antaneensa, mutta vaati että myös Brummeria, joka ei ollut paikalla, pitää kuulla. Lukkari Philipenius sanoi, että vastuussa on vain se joka hevosen otti, eikä hänen tarvitse haastaa käräjille muita.

Arreniuksen hurskaat motiivit saivat Virmailalta huutia. Virmaila sanoi ettei lukkarin hevonen olisi karannut suljetusta aitauksesta sen enempää kuin Arreniuksenkaan hevonen, vaan Arrenius oli vaihtanut hevosta säästääkseen omaansa. Virmaila lisäsi vielä Arreniuksen ottaneen luvatta myös hänen päällystakkinsa.

Oikeus ei pitänyt Arreniuksen selityksiä uskottavina, vaan katsoi Arreniuksen syyllistyneen hevosen luvattomaan käyttöönottoon. Matkan hinnaksi tuli 4 taalaria 4 äyriä hopeaa. Lisäksi Arrenius joutui korvaamaan oikeudenkäyntikuluina 3 taalaria. Väärä säästäväisyys voi tulla kalliiksi. Tuomiokirjat ovat harvoin päivänpaisteisia tarinoita, mutta jonkinlaista arkikomiikkaa niissä voi joskus nähdä. Loppu oli tällä kertaa sikäli onnellinen, että lukkari sai hevosensa takaisin.

*

Kuhmoislaisen lautamiehen, Erkki Laurinpoika Rekolan kävi huonommin.

Kuhmoisten ainoan aatelisen, kenttävääpeli Christopher Reinhold Tauben poika, furiiri Petter Ludvig Taube oli lokakuun 19. päivän iltana 1765 ratsastanut Päijälästä kahden peninkulman päähän Puukkoisille Rekolan hevosella. Taube ratsasti vain menomatkan, renki oli seuraavana päivänä hevosen kotiin. Viallinen satula oli Erkin mukaan hiertänyt hevosen etulapojen välistä niin pahasti, ettei sillä voinut enää ratsastaa. Erkki vaati Taubelta 300 kuparitaalarin korvausta hevosesta ja 30 hopeataalaria oikeudenkäyntikuluja.

Lautamies Joonas Matinpoika oli arvioinut hevosen vielä avoimet haavat tapahtuman jälkeen, ja koska kyseessä oli hyvä hevonen, hän arvioi vahingon 300 taalarin arvoiseksi. Lisäksi Joonas Matinpoika kertoi kenttävääpelin myöntäneen, että satula vahingoitti hevosia. Erkki Laurinpojan ja kenttävääpeli Tauben välillä oli ollut sananvaihtoa, kun he olivat tavanneet veronkantokokouksessa Suutolassa. Joonas Matinpojan mukaan Taube oli silloin sanonut saman satulan vahingoittaneen hänen omiakin hevosiaan.

Heikki Erkinpoika Täppinen todisti nähneensä Tauben käyttämän satulan roikkuvan Rekolan eteisessä. Hänen mielestään sen rautaosat voisivat vahingoittaa hevosta. Hevosta hän ei nähnyt. Yrjö Kaaponpoika Puukkoisilta sen sijaan oli nähnyt pollen veriset haavat. Todistajien mukaan hevonen oli ollut kunnossa ennen Puukkoisten matkaa.

Tauben todistajana oli Kaakon kievarin renki Joonas Matinpoika. Tauben saapuessa Puukkoisille pyhäinpäivän aikaan lauantai-iltana oli jo niin pimeää, ettei Joonas nähnyt oliko satula satuttanut hevosta, mutta sunnuntaiaamuna hevonen oli ollut vauhko ja vastustanut satuloimista. Tauben mielestä satulassa ei ollut vikaa ja lisäksi hän oli käyttänyt sen alla suojaa.

Oikeus katsoi, että asiaan tarvitaan lisäselvitystä, ja lykkäsi seuraaville käräjille. Taube ei kuitenkaan saapunut seuraaville syyskäräjille, koska majuri Wilhelm Toll oli määrännyt hänet jollekin asialle. Oikeus määräsi hänet saapumaan seuraaville käräjille 20 hopeataalarin sakon uhalla.

Kun asia seuraavilla talvikäräjillä otettiin uudelleen käsiteltäväksi, Rekolan asianajaja hovioikeuden auskultantti Löfman ilmoitti murheellisen uutisen. Hevonen oli kuollut kaksi päivää ennen Mikonpäivää.

Risto Matinpoika Päijälästä todisti, että hevonen oli ollut kunnossa ennen Puukkoisten matkaa, mutta haavoilla sen jälkeen. Haavat eivät hoitoyrityksistä huolimatta parantuneet. Jo keväällä 1766 hevonen oli niin heikko ettei se päässyt omin voimin ylös ja syksyllä se kuoli. Tarkka kuolinpäivä oli 28.9.1766. Harvasta hevosesta on näin tarkat tiedot.

Tauben todistaja Aatami Matinpoika Kaakko ei ollut huomannut hevosessa vikaa, kun se saapui Puukkoisille. Hänen mukaansa satulan alla oli ollut kaksi alustaa.

Kenttävääpeli Masalin oli Tauben mukana Puukkoisilla. Hän ei kuitenkaan kuumeeseen vedoten saapunut käräjille, vaan pyysi että häntä voitaisiin kuulla kotipaikkansa Jämsän käräjillä. Taube esitti siksi lykkäystä.

Rekolan edustaja vastusti lykkäystä. Sen sijaan hän esitti korvausvaatimuksen:

Hevosen arvo 300

Menetetystä työajasta 272

Hevosen hoitajalle 136

Pienempiä summia kengittäjälle

Oikeudenkäyntikuluja 120

Yhteensä noin 847 taalaria.

Taube kiisti vaatimukset ja sanoi Rekolan käyttäneen hevosta lähes päivittäin väitetyn vammautumisen jälkeen.

Oikeus ei voinut päättää oliko hevonen vammautunut menomatkalla vai renki Joonaksen tuodessa sen aamulla kotiin. Kantaja ilmoitti haluavansa haastaa Joonaksen siinä tapauksessa että kanne Taubea vastaan hylättäisiin. Oikeus velvoitti välipäätöksessään kantajan haastamaan Joonas Matinpojan ja vastaajan kenttävääpeli Masalinin kuultavaksi seuraavilla käräjillä, kummankin 10 hopeataalarin sakon uhalla.

Kenttävääpeli Masalinia ei saatu seuraavillekaan käräjille. Hän oli käräjien ajan kiinni komppanian katsemuksessa ja sen jälkeen hänen piti seurata komppanian mukana Jämsään. Taubesta ei kuulunut sitäkään vähää. Juttu lykättiin jälleen.

Vuoden 1768 talvikäräjillä asiaan palattiin vain sen verran, että lautamies Erkki Laurinpoika Rekola ilmoitti vetävänsä kanteensa pois. Taube oli nimittäin tällä välin komennettu Suomenlinnaan, joten hänen saamisensa Padasjoen käräjille olisi ollut vaikeaa. Renki Joonas puolestaan oli niin köyhä, ettei häneltä olisi ollut mahdollista periä korvauksia, vaikka oikeus olisikin todennut hänet syylliseksi. Vuosikausia oikeutta jakamassa ollut lautamies jäi siis itse sitä vaille.